Realistisena aikana, joka seurasi ensimmäistä romanttista virtausta, on romantiikka usein tuomittu. Mutta uusi vuosisata on taas synnyttänyt romantikkoja, ja ehkä nykyään olemme uuden romanttisen kauden kynnyksellä. "Sininen kukka" ei ole kuihtunut todellisuuden karussa maaperässä, eikä se ole kuihtuva koskaan. Sillä ihminen ei voi lakata ikävöimästä, niin kauan kuin hän pyrkii eteenpäin ja ylöspäin.
KAKSI RUNOA
Olavi Lauri.
JÄLJET LUMESSA.
Näin unta: talviseen iltaan minä astelin hiljalleen, tulen tuike jok'ainoa häipyi tien tummahan taipeeseen, ei ihmistä vastaani tullut, oli tuiskusta raskas tie, en viittoja vierellä nähnyt, en tiennyt se minne mun vie.
Hämy himmeä taivaalta vaipui lumen yhtyen hohteeseen, sini illan se silmiä särki, minä astelin vitkalleen; taas upposi uupunut jalka, lumen pettävä pinta mun kaas' käsi kankea hankea kouri — minä nousin — ja kuljin taas.
Vaan äkkiä ihmisen jäljet näin lumehen painuneen — miks' sykkivi kiihkeesti sydän, min luulin jo sammuneen? Omat jälkeni siinä ma tunsin — ja tieltä ma poikkesin kuin mieletön seuraten niitä yömustihin metsihin.
Minut kauaksi korpeen ne johti viluvaipassa värjyvään, yli ylhän ja valkean vaaran, yli lumisen pellonpään, yli raukean, raskaan rannan, yli synkeän järven jään päin selkää, mi huoaten häipyi yön himmeän hämärään.
Minä kuljin — jo häipyi rannat taa maiseman tummuuteen, ylt'ympäri taivahat taipui yön vaisuhun valkeuteen; olin yksin — ei yhtään ääntä, säde sattunut silmään ei, vaan jättämät jälkeni jäällä yhä eellehen, eellehen vei…
Mikä mustana särkevi tuolla selän siintävän valkean? Sen vierehen viittovat jäljet, sen luo minä laahustan: nään jäykän ja jäätyneen ruumiin, kädet hangessa haaroittaa, ja silmien särkynyt katse yön tyhjyyttä tuijottaa.