Minä katsoin — ja itseni tunsin, vaan tuskaa ma tuntenut en, minä vieressä seisoin — ja sentään minä sääliä tuntenut en. Vain hiljaa ma hangelle vaivuin ja huulille huuleni vein, sen silmät ma suljin — ja hankeen yön helmassa haudan tein.

APOTEOOSI.

Ma sauvaan tartun ja riistän yltäin korut maalliset — ne aina aatokset vie onnen aikaan —, on pukunain nyt viitta karkea ja paljain jaloin taivaltani astun.

Käy tieni halki suurten erämaiden, lävitse soitten sumun, metsäin mykkyyden; sen suunnan näyttää vain pisaroiva veri jalkojeni. Niin kauan kuljen kunnes enää ei punaiseks' askeleista ruoho muutu!

Hiljaisen majan sitten rakennan rannalle yksinäisen, mustan lammen ja viereen sen pystytän pylvään, hartain käsin vuollun: sen päällä seisoo kuva kallis Sinusta, jota kerran rakastin. Ja joka päivä mielin nöyrin kannan juurelleen kukkakimpun kasteisen, ja illoin, aamuin sen eteen polvistun ja rukoilen Sun pyhään nimeesi.

Ja vaeltaja, jok' yksinäinen siihen joskus johtuu saloa sanatonta samoillessaan, kuvasi näkee kuin kuvan pyhän Ristiinnaulitun, ja polvillensa sen eteen langeten kätensä ristii, hiljaa rukoileepi kuin rukoilisi edessä kirkon kuvan kultaisen tai pyhän crusifiksin norsunluisen, mi suudelmista on uskovaisten joukon tummunut…

KUNINGASKUNNAN VIRKAHEITTO PYÖVELI

Jaakkima Pura.

— — — Samassa hetkessä tapahtui kamala kohtaus: rikollinen, jonka luultiin olevan aivan turtunut ja lamaantunut, tempautui äkkiä pystyyn ja molemmat kätensä levälleen lyöden ponnistautui irti. Minä ja sotamies, jotka pitelimme häntä kiinni, lensimme päistikkaa lavalta. Kaaduin maahan. Vihdoin selvittyäni näin, kuinka rikollinen aukaisi valkoista sidettä silmiltään ja seisoi sitten lavalla katsellen ympärilleen ja ankarasti vavisten. Hänen yllään riippui märkä silmukka, joka heilui edestakaisin…

Hän olisi aivan hyvin voinut nopeasti syöksähtäen paeta. Lavan toisella puolella ei ollut ainoatakaan ihmistä. Siellä oli tiheä koivua kasvava viidakko. Oli keskiyö, ja kuu oli metsän reunan takana. Molemmat nuoret sotamiehet, jotka olivat tuoneet hänet, olivat huolettomina laskeneet pois kiväärinsä puitten nojalle kauas luotaan. He olivat hölmistyneitä ja odottivat. Pappi oli jäykistynyt paikoilleen kuin äänettömään rukoukseen. Maaherra nojautui ratsunsa jalustimeen ja hymyili.