Hän hymyili tosiaankin nousevan kuun valossa.
Mutta rikollisella ei näyttänyt olevan kylliksi voimia tai älyä karkaamiseen. Hän seisoi hetken. Sitten hän syöksähti, kaamean kurkkuäänen päästäen, maaherran jalkoihin, kuin lyöty koira. Hän syleili hänen jalkojaan maaten kasteisessa, lakastuvien lehtien peittämässä ruohistossa nyyhkyttäen.
Minä näin maaherran nauravan. Hän kiemurreli hetken ja yritti saada jalkansa vapautumaan. Sitten hän äkkiarvaamatta, kadottamatta mielenmalttiaan, potkaisi rikollista keskelle päälakea. Ja rikollinen vierähti, kumeasti korahtaen, kauas pois, mutta alkoi uudelleen ryömiä maaherran luo hiljaa hokien:
— Armoa, armoa.
Lehdet kahisivat. Metsässä lauloi ensimmäinen aamulintu. Muistan sen hyvin, sillä minusta tuntui sillä hetkellä, kuin ei mitään kaunista tai ihanaa voisi olla maailmassa. Minusta tuntui, kuin tyttäreni mukana olisi mennyt kaikki kaunis, kaikki onni ja kaikki, minkä puolesta kannattaa uhrautua ja taistella tämän taivaan alla.
— Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra kovalla äänellä. Hänen hevosensa korskui.
Silloin astuin askeleen. Koko ruumiini tuli hikeen ja kasvoistani pakeni veri. Nostin tyttäreni hänen jalkojensa juuresta. Hän oli kevyt ja notkea. Hänen valkoinen, suora paitansa oli edestä loassa ja veressä. Hän nytkähteli sylissäni.
— Alice, sanoin, kultaseni…
Hän ei aukaissut silmiään. Nostin hänet lavalle ja ajattelin, kuinka hän voisi paeta, paeta, paeta.
Hän jännittyi ja luikerteli voimattomista käsistäni. Näin hänen seisovan maaherran edessä.