— Mutta tehän olette luvannut armahtaa minut.
Maaherra käänsi kasvonsa ja pudisti päätään. Sotamiehet tarttuivat kivääreihinsä ja loikkasivat ja ottivat kiinni tyttäreni hartioista. Hän kääntyi nopeasti sotamiehiin päin ja kädet koholla, läähättäen hoki:
— Mutta… tehän… olette… luvannut… Ja eteen ja taakse kallistuen, kauhusta vinkuen hän riuhtoi kuin eläin, jota vangitaan.
Hän oli tyttäreni, en voinut sille mitään. Sillekään en voinut mitään, että hän oli rakastunut Heinrichiin, vakoojaan, ja antanut hänen paeta ullakkokamaristaan, nuoratikkaita, ehtoolla kello kahdeltatoista pitkäperjantaita vasten.
— Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra.
Sotamiehet nostivat tyttäreni lavalle. Hänen paitansa repeytyi kainalosta lanteeseen asti. Hänen keritty tukkansa oli kiharoissa. Kuu paistoi häneen. Hän oli suloinen kuin äitinsä, Hachetten palvelustyttö kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen paljaitten varpaittensa välissä oli poimulehtiä ja sinistä savea.
Jumalani.
Tänä ehtoona istun ikkunani ääressä syrjäkadun varrella ja luen raamattuani. Mutta kuolleitten rikollisten punatukkaiset, syyttävät päät katsovat ikkunasta, pimeyden keskeltä.
Minun raamattuni on vaskihelainen ja raskas ja täynnä lohduttomia asioita. Siellä ei ole sanaakaan minulle, joka pujotin kuun valjussa paisteessa nuoran tyttäreni pään yli. Hänen valkoiseen, kaartuvaan kaulaansa. Punaisen lakkini otin pois ja itkin, mutta en itkenyt tarpeeksi, ja rukoilin, mutta minua ei kuultu. Hyvyyttä ei ollut maailmassa…
Hän kuiskasi Hachetten palvelustytön nimeä, Yvonnea, minun rakastettuni ja tyttäreni äidin nimeä siihen hetkeen, jolloin hänen kasvonsa tulivat vihreiksi ja solmu oli kiristynyt äärimmilleen. Hänen kielensä oli kuin sininen laatta hänen sinisten huuliensa välissä, ennen niin punaisten, jotka kerran suutelivat minua ja sitten Heinrichiä, vakoojaa.