Niin sai minut valtoihinsa suunnaton raivo ja tuska. Hiki kieri minun otsaltani. Minä unohdin kuninkaani, valani, velvollisuuteni, edesvastuuni, jumalani.
Rattailla oli ruostunut kuokka. Minä tempasin sen. Ja minä olin nopea.
Maaherra katseli julmasti hymyillen tytärtäni…
Niin minä, tasajalkaa hypäten, seisoin maaherran edessä ja iskin. Kuokan terä lensi hänen olkapäähänsä, jäi siihen, ja veri suihkusi sen ympärillä. Minä pidin yhä varresta kiinni ja painoin maaherran maahan, ratsunsa viereen. Hän katseli minua kummastuneena, kuin syyttäen.
Sotamiehet sitoivat minut, ja minä nauroin vankilaan asti. Tien mukulakivet kolisivat rattaitten alla. Tomu peitti minut, maaherran, joka valui verta ja oli kuollut, sotamiehet, jotka olivat kalpeita ja avuttomia, papin, joka ratsasti vierellämme mustassa kauhtanassaan ja rukoili, maaherran orhin, joka juoksi laukkaa edestakaisin, kuin etsien jotakin…
PUNAPÄÄ
Kirjoittanut Erkki Wadenström
Tämä tarina kertoo pojasta, jolla oli punainen tukka, ja katupoika
Nurrista, jonka sanottiin tervanneen kaikki paremmat tunteensa.
Punainen tukka on luonnon oikku, ja me katselemme sitä yhtä oudoksuen kuin jos päivänkakkara työntäisi äkkiä esiin kukan, jonka terälehdet ovat hehkuvan punaisia.
Matti Saarenpään punainen pää oli kuin räikeä vaate, jota heilutetaan espanjalaisella areenalla härkien edessä. Se vaikutti kiihoittavasti kaupungin nuorimpaan ja alhaisimpaan yhteiskuntaluokkaan: katupoikalistoon. Se pani toimeen hälytyksen ja karkasi raivoissaan tuon aran maalaispojan kimppuun. Pojat aloittivat tempaamalla lakin hänen päästänsä hänen ohikulkiessaan ja sanomalla: "Onpa sinulla punainen tukka! Oletkos sinä maalannut sen?" Ja kun hän sitten kulki kadulla, ryntäsi porteista esiin pieniä hampuuseja kuten äkäinen koiralauma, tanssi hänen ympärillään ja lauloi: Punapää, Punapää, Punapää! Jos hän uskalsi kohottaa kätensä jotakin pikkupaholaista vastaan, joka heitti häntä kivellä, astui portin takaa esiin tämän vanhempi veli ja sanoi: vai pienempiäsi sinä ahdistelet! Kyllä minä sinulle näytän!