Punapää itki aluksi heidän käsissään ja kulki pelko ja vavistus sydämessään kadulla. Mutta sitten pakotti epätoivo hänet lyömään takaisin. Ja alkuun päästyään hänestä tuli mitä raivoisin tappelija, joka pienen, katkeroituneen sydämensä koko voimalla vihasi ahdistajiaan. Koulussa tosin luettiin, että jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä hänelle toinenkin korvasi, mutta Punapää unohti sen aina, taikka mahdollisesti hän ajatteli: periaatteessa minä hyväksyn tämän opin, mutta käytännössä se on mahdoton, niin kauan kuin… (tähän on aina jokaisella ihmisellä oma jatkonsa; Matti kai olisi sanonut: niin kauan kuin katupoikia on olemassa). Niin myös kehoitettiin koulussa hyvään käytökseen, mutta tässäkin tapauksessa kuuli Matti yhä enemmän verensä ääntä, joka sanoi; lyö kasvoihin herjaajaa, anna jokaisesta saadusta iskusta kaksi takaisin.
Minua surettaa kertoa, että Matista täten tuli aikaa myöten suuri tappelupukari. Tämä oli sitäkin valitettavampaa, kun hän oli oikeastaan hyväsydäminen ja rauhaarakastava poika, joka leikki mielellään ja oli koulutoveriensa seurassa iloinen ja kekseliäs. — Mutta punainen tukka, hyvät ystävät, se ei muuttanut väriänsä. Ja kun elämä sen merkeissä oli kerran alkanut, ei muutosta enää tapahtunut. Punainen tukka, se aiheutti hänelle lähtemättömiä kärsimyksiä ja teki hänestä sellaisen kuin hänestä sitten tuli.
Punapäätä sanottiin pahansisuiseksi pojaksi ja valitettiin, että hän turmeli toverinsakin, vaikka nämä olivat kaupungin parhaitten perheitten lapsia. Hän näytti jollakin ihmeen voimalla siirtävän heihin tappeluintonsa, muodosteli heistä suorastaan järjestettyjä joukkoja ja vaelteli heidän kanssaan ympäri kaupunkia etsiskellen vihamiehiään. Ei ollut kulunut pitkääkään aikaa, kun katupojat säikähdyksekseen huomasivat, että entisestä arasta uhrista oli tullut vaarallinen vastustaja, joka vainosi heitä hellittämättä.
Punapää ilmestyi joukkoineen milloin mihinkin osaan kaupunkia, seurasi vihollistensa jäljessä sokkeloisille pihoille, pieksi heitä, riisui heiltä aseet, nokesi heidän kasvonsa. Hänen kekseliäisyytensä oli aivan ehtymätön. Punapäästä hän teki kunnianimen, joka herätti kaikkialla pelkoa. Siitä tuli varoitushuuto, joka silmänräpäyksessä pyyhkäisi kadun tyhjäksi katupojista.
Alkuaan niin pieni asia, erään punapäisen yhteiskoululaisen ahdisteleminen, oli saanut suuret seuraukset. Ajan henki oli sotainen, ja sen villitys näytti tarttuneen kaikkiin. Pian puhkesi kaupungissa yleinen taistelu kahden eri yhteiskuntaluokan edustajien, yhteiskoululaisten ja katupoikien välillä. Punapään vaino pakotti katupojatkin liittymään yhteen, ja heidän johtajakseen tuli Nurri.
Nurri vihasi Punapäätä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli kerran heittänyt tätä mahtavaa päällikköä kivellä jalkaan, ja Punapää oli silloin pidellyt häntä varsin kovakouraisesti. Toisen kerran taasen saarsivat Punapään ystävät hänet Tarhamäelle, niin ettei hän koko päivässä päässyt kotiin ja oli illalla hirveän nälissään. Niinpä etsikin Nurri alati kostotilaisuutta.
Punapää oli kuitenkin alussa aivan ylivoimainen. Vasta Punapään neljäntenä kouluvuotena sai Nurri yliotteen kaupungissa. Se johtui siitä, että Punapää silloin tuli kouluun kokonaan muuttuneena. Hän oli tullut hiljaiseksi ja alakuloiseksi ja karttoi silminnähtävästi kaikkea tappelua. Kun taistelut tavallisuuden mukaan alkoivat tänäkin syksynä, ei Punapää ottanut niihin enää osaa, vaan kuljeskeli yksinäisenä kaupungin kaduilla ja ympäristössä. Hän ei antanut apuaan ystävilleen, vaikka nämä tällöin nähtävästi joutuivat alakynteen, ja Nurrin hirmuvalta alkoi kaupungissa. Punapään ystävien oli pian vaarallista liikkua kaupungilla.
Punapää itse oli kuitenkin jokseenkin turvattu. Hänen maineensa oli niin suuri, ettei kukaan uskaltanut häneen koskea. Ja sitä paitsi oli hänen olennossaankin tällä kertaa jotakin, joka pakotti hänen vastustajansa hillitsemään röyhkeytensä ja menemään siivosti hänen ohitseen.
Mutta Nurri piti hänet aina muistissaan. Niin kauan kuitenkin kun hänet ilman muuta tunnustettiin katupoikalistonjohtajaksi ja Punapää ei näyttänyt panevan mitään esteitä hänen toiminnalleen, antoi Nurri vastustajansa olla rauhassa. Tähän vaikutti sekin, että Punapää oli, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, saanut viime aikoinaan paljon ystäviä katupoikien joukosta, sillä hän oli kohdellut heitä usein jalomielisesti ja ystävällisesti. Mutta katupoikien johtajat vihasivat häntä edelleenkin hellittämättä, ja Nurri tiesi sen. Kun sitten Nurrin nyrkkivaltaan perustuvaa johtaja-asemaa vastaan heräsi tyytymättömyyttä hänen alipäällikköjensä keskuudessa, päätti Nurri vaimentaa soraäänet antamalla heidän tyydyttää vihaansa pieksämällä Punapään nyt vihdoinkin perinpohjin.
Tässä tarkoituksessa hän alkoi seurata Punapäätä, ja eräänä päivänä hän näki hänen yksinään menevän Lähteenmäelle.