Nurri juoksi hakemaan Allania, Hammarénia ja muutamia muita suurempia poikia. "Tulkaa, tulkaa", sanoi hän. "Punapää on mennyt Lähteenmäelle. Nyt annamme hänelle vihdoinkin, mitä hänelle kuuluu. Pieksämme hänet verille!" Ja kaikki he tempasivat lakkinsa ja seurasivat häntä kiihtyneinä, kuin olisi suurikin mainetyö ollut edessä.
Kun he tulivat Lähteenmäelle, sanoi Nurri: "Odottakaa te tässä, minä menen ensin vakoilemaan."
Ja hän hiipi pitkin talvista polkua katsellen tutkivasti ympärilleen. Punapäätä ei näkynyt missään. Nurri kulki yhä pitemmälle, ja hänen sydämensä sykki levottomasti. Sitten hän hypähti äkkiä pelästyneenä syrjään.
Tien reunalla makasi Punapää liikkumattomana kasvot käsien peitossa.
Nurrin valtasi outo levottomuus. Hän oli tullut tappelutarkoituksessa, mutta toisen tavaton asento samensi hänen ajatuksensa. Lieneekö hän kuollut! välähti yhtäkkiä hänen päässänsä.
Hän seisoi hetken liikkumattomana. Jos hän makaa tuossa tahallaan, niin nyt on helppo voittaa hänet, ajatteli hän sitten. Mutta sitten hän äkkiä tunsi veren nousevan poskilleen. Nurri häpesi alhaisia ajatuksiaan: hänkö löisi maassa makaavaa vihollista!
Hän astui pari askelta lähemmäksi ja kosketti kädellään Punapäätä.
Silloin Punapää kohotti kasvonsa, ja Nurri näki, että hän itki.
"Nurri, sinäkö se olet", sanoi hän masentuneena. "En minä nyt tahdo tapella. Katsos, minun äitini on kuollut." Hänen päänsä painui jälleen käsiin, ja hän nyyhkytti niin, että koko ruumis tärisi.
Nurri seisoi kuin kivettyneenä. Hänestä tuntui, kuin tässä olisi pitänyt jotakin sanoa. Mutta hän ei tahtonut saada sanoja suustaan.