"Piditkö sinä paljonkin hänestä?" virkkoi hän vihdoin. Hän kummasteli äänensä outoa sointua.
"Pidätkös sinä äidistäsi?"
"Pidän minä… tavallaan", sanoi Nurri. Ja ikäänkuin häveten tunnustustaan lisäsi hän kiireesti: "Minun isäni on kuollut."
"Maailmassa on paljon suruja", nyyhkytti Punapää.
Nurrin kurkkua kuivasi.
"Kuule, ei kai me enää tapella", sai hän vaivalloisesti sanotuksi.
"Ei, en minä halua. Se on niin alhaista", sanoi Punapää.
"Kuule", puheli Nurri hätäisesti, "tuolla on muutamia poikia. Ne saattavat tulla tänne. Minä menen sanomaan, että ne menisivät pois. Hyvästi!"
Hän lähti menemään, mutta kääntyi äkkiä ja sanoi: "Kuulehan, älä nyt sure liikoja. Se on vain näin ensi alussa vaikeata. Minä luin yhdestä kirjasta… kuinka se nyt olikaan, jotakin sellaista… että aika… parantaa haavat."
Nurri lähti menemään kiireesti, jottei enää erehtyisi puhumaan tämäntapaista. Hän ei enää voinut ymmärtää itseään. Kuinka hän oli näin saattanut puhua pahimmalle vihamiehelleen? Mutta sittenkin tuntui olo niin keveältä, ja sisäinen ääni sanoi, että hän oli käyttäytynyt oikein ja esiintynyt kuin herrasmies.