"Ettäkö olisin liikoja ryyppinyt? Enpä! Tuon lekun kuussa vain! Jumalan se on viljaa viinakin ja täällä hautain päällä on iloja vähän."
Hauturi ryyppäsi kuten ennenkin.
Hän on äänetön kuin hauta ihmisten parissa, mutta toisinaan huuhkailee yöt hautuumaalla mustan tähtitaivaan alla ja puhuu yksinään omia mielihauteitaan. Joskus kuuluu myös istuvan mökissään se iänikuinen raamattu edessä lukemassa sen kuluneita, tahraisia sivuja.
Nyt kävellä toikkailee hän hautuumaan käytäviä mustassa pimeydessä lyhdyn luodessa vipajavia valojuovia kellastuneelle nurmelle ja kallistuneille risteille.
"Joo", ääntelee hän ja pysähtyy, "tässä on minun leipäsarkani. Tätä olen kynnellyt yli parikymmentä ajastaikaa. Tuo kolkka on jo valmista — lannoitettua. Siinä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä. Se pitäisi ottaa pelloksi noille kylän peltopösöille…"
"Joo", jatkoi hän sitten valaisten lyhdyllään muhkeaa patsasta, jonka mustassa pinnassa kultakirjaimet kiemurtelivat, "tuossa makaa rikas mies. Tuo pösäkkä, koristeltu kivi on vielä hänen vallastaan muistona! — Ja tuossa", puhui hän edelleen katsellen lahoa, kallistunutta puukalikkaa, jonka aika oli sammaleilla kirjaillut, "siinä makaa köyhä. Ero on, mutta ei enää iso! Yhtä hyvä on olo molemmilla! Alla arkunlaudat, lihavilla madoilla mainio pesä itse ihmisessä, päällä kolme kyynärää kylmää multaa. Olipa sitten haudalla kivi tai kalikka, se ei kauas nakkaa. Kuinka sanookaan viisas Salomon: Rikas kuolee kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt… Joo, siihen sorttiin se viisas mies vatoo."
Hauturi käveli nyt kiireesti perille, otti hyvän kulauksen pullostaan, heitti sen maahan ja alkoi kaivaa. Nopeasti ja tottuneesti kävi työ ja pian valmistui hauta hauturin jäntevien käsivarsien kiivaasti lapiota käytellessä ja tinaputelin tulisten muiskujen hänen mieltään kiihdyttäessä.
"Joo", jupisi hän nyt seisoen haudan reunalla ja nojaten lapioonsa, "siinä on taasen yksi kamari valmis ja siitä saadut rahat saan pudottaa kassakirstuuni. Kunpa se pian täyttyisi!"
Hauta-Pekalla on yksi kauas tähtäävä pyrkimys, yksi unelma, hänen elämänsä tarkoitus. Tämmöinen se on hänen unelmansa:
Kun hän on saanut mökkinsä katossa killuvan pääkallon täyteen rahaa, niin täyteen, ettei ilkkuvista silmäkuopista, eikä irvistelevien hampaitten rakoloista saa sujutetuksi sisään ainoatakaan lanttia — niin silloin hän sen tyhjentää. Ja näistä sisään sullotuista rahoista joka ainoa penni oli vaihdettava viinaan, kirkkaaseen, kimaltelevaan viinaan! Mutta pääkallosta hän oli tekevä juomakupin, pikarin, jolla juoma oli tyhjennettävä. Sillä se oli koottu ja sillä se siis oli kulutettavakin! Niin loikoisi sitten Pekka, hullu hauturi, viheriäisellä nurmella, auringon paistaessa, kukkain tuoksuessa, kärpästen surratessa ja lintujen laulaessa edessä pääkallo täynnä helmeilevää runojuomaa, joka loihtisi hänen aivoihinsa punaisia kuvia. Silloin olisi hänellä se onnen hetki, joka vuosikymmenien vaivat palkitseisi!