"Hm", mumisi hän itsekseen, "vielä melkein puoleksi vajaa. Tuskin kerkeän elonvuosinani tätä täyttää, vielä vähemmin päästä rahoista nauttimaan. Isohan tuo kyllä on sattunutkin ontelo. Kenenkähän kallo lieneekään… Hm, huonot ovat ajat! Kukaan ei kuole, vaikka sielu suoraapäätä taivaaseen toimitettaisiin. Hyvä, että on saanut sen verran kuoppia kaivaa, että on elänyt, mutta moniin aikoihin ei ole saanut penniäkään pudottaa noitten hampaitten välistä. Kyllä olikin hauskaa, kun täällä oli koleera… Valui silloin rahaa, kun sai kaivaa yötä päivää, ja nopeasti kohosi metallikasa pääkallon kupurassa… Nyt tulee hauta vain silloin toinen tällöin."
Haudankaivaja otti tinapullonsa ja täytti sen kirkkaalla, kimaltelevalla viinalla, painoi korkin kiinni, nuolaisi sen ympärillä helmeilevät pisarat ja työnsi pullon taskuunsa. Sitten hän otti nurkasta lapionsa, pöydältä lyhtynsä ja painui pimeään.
Tämä haudankaivaja on kumma mies. Ihmiset sanovat häntä toisinaan vaihteen vuoksi Hulluksi-Pekaksi, mutta mikään ei todista Hauta-Pekkaa hulluksi — ei mikään. Hän on vain sellainen kuin on.
Kukaan ei tiedä, mistä hän oikein on kylään tullut. Se entinen pappi — itsekin samanlainen hullu — lienee hänet tänne toimittanut, kun entinen hauturi kuoli. Ne olivat olleet oikein ystävykset tämä Hauta-Pekka ja se pappi. Siinä se olikin sitten kaivellut kuoppia siitä saakka ja makaillut kuolleitten luilla koristellussa mökissään. Ei hän liiku mökistään, eikä toisille sanaa sano muutoin kuin tosi tingassa. Kerran viikossa, lauantaina, tulee hän kylälle ostamaan ruokaa, aina samasta talosta.
"Vanha leiviskä leipää ja kilo voita", sanoo hän. Eikä koskaan sano muuta. Saa leivät, voit ja menee menoaan. Niin hän on tehnyt joka lauantai parikymmentä vuotta.
Mutta kerran kuussa tuopi hän myös talon isännälle viinalekkunsa.
"Täyteen!" sanoo hän. Ja isäntä, jolla aina on ainetta Hauta-Pekan varalta, täyttää astian välkkyvällä viinalla. Hauturi maksaa ja menee. Tämän hän on tehnyt parikymmentä vuotta ja tulee tekemäänkin kuolinpäiväänsä asti.
Kun oli kuollut se entinen pappi ja sijaan oli tullut toinen, oli hän käynyt haudankaivajan mökillä tarkoituksenaan saada hauturi viemään hautuumaasta löytämänsä omituiset koristeet takaisin ja heittämään pois viinanmaiston. Rykösen oli viipynytkin mökissä, mutta apua ei siitä ollut. Asiat jäivät ennalleen.
"Pääkalloko pois?" oli Hauta-Pekka ihmetellyt. "Ei suinkaan! Se on koriste, kattokruunu — kuten kirkkoherra näkee… Koristavathan muutkin huoneitaan ja minun makuuni ovat juuri tällaiset koristeet."
Pääkallo oli jäänyt paikoilleen.