Hyvään loppuun aletaan jo päästä. Torvet puhaltaa, ja "Maamme"-laulu kaikuu syksyn ilmaan, ihmetellen hiukan ehkä aikaa sekä paikkaa.
Silloin häiriötä etäämpänä syntyy. Pitkin linjaa väkijoukot lainehtien tungeksii ja väistyy. Poliisikin viran tärkeyden unohtaa. Ja näkyvihin nousee yli katsojain ja näyttelijäin jykeästi seisten huojuvilla vankkureillaan nahkaesiliina virkamerkkinänsä ajomiehen karhea ja voimanvakaa muoto.
Yli torin katseensa hän kääntää paljastaen päänsä niinkuin muutkin. Enkä mitään mielenliikutusta huomaa hänen juopon-nenässänsä. Ohjat tiukkenevat vain, ja pyörät halki hiljaisuuden rämisevät. Väki ynnä poliisikin väistyy. Korkealla yli kaiken torin, yli innottaman "Maamme"-laulun loistaa kalju, punertava pää…
VIIMEINEN HAUTA.
Pentti Haanpää.
Töllien mustanjyhkeistä seinistä alkoi jo näkyä valojen välähdyksiä. Toisista kirkkaina, rauhallisina loistaen, toisista hikihimmeinä ja sammuvina ja joistakin levottomasti lepattavina tai kuin ilkkuen vilkuilevina. Mutta kylän äärimmäisessä päässä, minne valtatie ruskeana nauhana kiemurteli, jymötti mökki mustana ja äänettömänä kuin kallionlohkare.
Se mökki oli haudankaivajan.
Melkein mökin takana häämöitti hautuumaan musta portti ja etäämpää erotti ristien ja patsaitten tummat hahmot. Ylt'ympäri hengähteli syvä hiljaisuus, jota säestivät lakkapäiden petäjien huokailut hautausmaan kulmauksissa. Pimeys peitti metsän, hautuumaan ja mökin — pimeys ja hiljaisuus, joka tällä hetkellä tuntui ulottaneen valtansa haudoista hautojen päällekin.
Silloin tuikahti mökin seinästä jyhkeän puuluukun rakosesta pimeyteen kalpea, riekaleinen valonsäde. Haudankaivaja oli sytyttänyt lyhdyn. Se paloi sähisten madonsyömällä ristikkopöydällä valaisten huoneen keskustan mutta jättäen nurkat salaperäiseen hämärään. Joka sopesta loisti valkea risti, ihmisen sääriluista muodostettu, näyttäen kovin kammottavalta mustaa taustaa vasten. Pöydän yläpuolella riippui keinuva pääkallo, jonka liidunvalkoiseen lakeen lyhty heitti valoaan, silmäkuoppien ja irvistelevien hampaitten ollessa käännettyinä kattoa kohti. Tämän omituisen kattokruunun vieressä killui nuorannenässä kirkaskylkinen viinalekku. Muuna sisustuksena näkyi kiviuuni, jonka loukkoon oli rovittu iso pino halkoja, jyhkeätekoinen seinäsänky ja nurkkakaappi, jonka alaosassa oli pino leipiä ja voirasia. Yläosassa taasen näkyi vanha, iänikuinen raamattu lautakansineen sekä tinainen viinapullo.
Haudankaivaja — Hauta-Pekka — vanhahko, tummaverinen, kähäräpartainen mies, tarkasteli etukumarassa kiiluvin silmin kattokruunuaan — pääkalloa. Se liikahti ja silloin kuului metallirahojen ontonkumahteleva kilinä. Pääkallo oli haudankaivajan kassakirstu, jonne hän tipautti työllä ansaitsemansa penningit.