Taivas punersi lännessä, ja kaiku toi metsästä takaisin Israelin lasten villin huudon: Mooses tulee!
Karitsa kauhistui outoa ääntä ja meteliä eikä ajatellut enää kiven korkeutta eikä putoamisen vaaroja. Se näki harmaat lepät ja katajapensaiden viettelyksen ja se hyppäsi mielettömässä pelossa eteenpäin pudoten hyppivään piiriin, jonka sanaton hämmästys katkaisi poikki, joten karitsa pääsi pakoon.
Mutta kun Mooses näki tämän, suuttui hän todella ja heitti taulut maahan huutaen:
— Älkää päästäkö sitä lammasta pakoon! Voi, voi, nyt se on jo tuolla.
Ottakaa kiinni ja tuokaa se takaisin!
Vain muutaman kerran vilahti valkea villa, ja metsänlaidasta kuului:
Pää-ä-ää. Pää-ä-ää.
Elviira jäi seisomaan kiven viereen, kun muut huutaen menivät alas mäkeä. Hän nauroi ja huomasi samassa myllytiellä itkevän Annan taulunsirpaleiden ääressä.
— Menikö sinun taulusi rikki? kysyi Elviira hiljaa.
— Meni.
Elviira katsoi Annan auenneita hiuksia ja tunsi ystävyyden lyövän kuin laineen läpi sielun.
— Älä viitsi turhasta itkeä. Ota minun tauluni vaan, vaikkei se olekaan niin hyvä kuin tuo näkyy olleen. Otathan?