"Sellaisesta ei ole nyt kysymys. Oikeastaan tulin tänne kuullakseni teidän persoonallisen vastauksenne kysymykseen, jonka merkitys on erinomaisen tärkeä: Oletteko vanhapoika?"
Kun Kalle Kankainen ei huomannut hänen ilmeessään mitään ivaa tai pilkkaa, vastasi hän, vaikkakin yhä enemmän ällistyneenä:
"Luonnollisesti."
"Ei mitään… tuota noin… salaisia suhteita?"
"Herra pankinjohtaja!!"
Vieras katseli häntä melkein vaanivasti. "Näyttää pikemmin joltakin Moriartyltä kuin pankinjohtajalta", ajatteli Kankainen, jonka mielessä salapoliisiromaanit kummittelivat. Sitten hän lausui:
"Voisikohan olettaa, että herra pankinjohtaja on vaivautunut halpaan asuntooni vain kysyäkseen minulta edellämainittua asiaa?"
Kalle Kankainen oli hyvin tyytyväinen lauseeseensa, joka hänen mielestään oli täynnä sattuvaa ja kuitenkin rajattoman hienoa ivaa.
"Niin", sanoi järkähtämätön vieras. "Olisikohan teillä mitään sitä vastaan, että menisitte naimisiin tyttäreni kanssa?"
Kalle Kankainen ryntäsi pystyyn niin kiivaasti, että tuoli lensi seinää vasten ja vavahutteli tauluja. Hänen naamansa oli tulipunainen kauhusta ja kiukusta. Sieraimet värisivät ja hän oli niin kiihoittunut, että sekä äänijänteet että kieli ensi aluksi kieltäytyivät toimimasta. Mutta sitä kovemmin hän huusi hermojensa herraksi päästyään: