Kalle Kankainen, todellinen, rehti ja vääristelemätön vanhapoika vanhaa hyvää lajia, istui eräänä lauantai-iltana yhdistetyssä työ- ja makuuhuoneessansa, molemmat kädet levällään pöydällä, sormet yhteenpuristettuina. Hän luki hartaasti Chestertonin salapoliisikirjaa "Isä Brown" ja kertomusta "Väärä muoto" alkaen siitä kohdasta, johon hän eilen oli lopettanut ja piirtänyt "Koh-i-noor" HB-kynällä samanlaisen merkin kuin koulunopettaja laskun tai jonkun kirjoituksen loppuun.
"Tuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeydestä isä
Brownin ääni: 'Tohtori', sanoi hän. 'Tämän paperin muoto on väärä'."
Juuri kun Kalle Kankainen oli päässyt tähän asti lukemisessaan, koputettiin ovelle ja sisään astui pitkä, mustapukuinen, juhlallisen näköinen herrasmies hieman kumartaen.
Hän laski korkean, kiiltävän silkkipyttynsä pöydälle ja riisui hansikkaansa Kankaisen tuijottaessa häntä äärimmäisen ällistyneenä.
"Herra Kankainen?" sanoi omituinen vieras istuutuen ilman muuta tuolille vastapäätä huoneenhaltijaa.
"Oikein; Kankainen."
"Pankinjohtaja Ahjo."
Kankainen selvisi nopeasti;
"Yleensä", sanoi hän torjuvasti, "ovat kaikki vekselit, joissa on minun nimeni, ehdottomasti vääriä. Vekselin alle en ole kirjoittanut senjälkeen kuin tuo kiro…"
Vieras kohotti kätensä.