Ja mikä tässäkin asettaa eri ihmiset niin peräti erilaiseen asemaan? Syntymä! Pelkkä syntymä! Toinen syntyy rikkauteen ja sen mukana kaikkeen sen hankkimaan arvonantoon ja asemaan, kaikkiin sillä saataviin tiede-, taide-, y.m. nautintoihin. Ja toinen syntyy köyhyyteen ja sen mukana karkeaan, raskaaseen työhön, ehkäpä suorastaan huonon ympäristön tuomiin paheisiin, jopa rikollisuuteenkin. Ja molemmat tietysti ovat yhtä vähän "syyntakeellisia" syntyperäänsä nähden.
Mutta miten sitten korjata tämä epätasainen osajako ja sen seuraukset? Miten estää, että toisaalla liika ylellisyys veltostaa saavutetut kyvyt, toisaalla taas puute estää niitä ilmi puhkeamasta?
Ratkaisuehdotuksiahan näihin kysymyksiin on useampiakin. Teoreettisesti yksinkertaisin niistä ehkä lienee kommunismin ohje: kaikki omaisuus on tasattava kaikkien kesken. Kohtalottaret meitä kuitenkin varjelkoot tuosta systeemistä, sillä sen näennäinen yhdenvertaisuus kätkee vielä suuremman epäoikeudenmukaisuuden kuin nykyinen järjestelmä, jonka se myös varmasti voittaisi kaiken kehityksen tukahduttamistaidossaan. Vaatisihan tasanjako aina samat edut kyvykkäille ja taitamattomille, ahkerille ja laiskoille, vähääkään välittämättä heidän mieskohtaisista ominaisuuksistaan tai heidän suoritustensa suuruudesta. Ja tällainen tietysti tappaisi kaiken ylimääräisen ponnisteluhalun, kehoittaisi keskinkertaisuuteen. Mutta kaikkinainen kehityshän on juuri yli keskimitan kohoavien kykyjen ja uurastusten tulosta. Ja toisenlaiseksihan emme voi kuvailla kommunismin tulosta, ellemme luule joka ainoata ihmistä vain toisten parasta ajatelevaksi altruistiksi, joka aina ponnistaa kaikkensa jo pelkästä velvollisuudentunnosta. Kieltämättä sellainen olisi ylevän kaunista, mutta valitettavasti sellaisen mahdolliseksi uskominen osoittaisi vain tavatonta tietämättömyyttä tosioloista ja ihmisluonteesta tai sitten mitä julkeinta epärehellisyyttä.
No onko sitten oikeaoppinen (muunkinlaista alkaa jo kyllä olla) sosialismi parempi pulasta päästäjä? Tuskinpa vain, kuulunee lievinkin hylkäystuomio. Kun vain ajatteleekin nykyisten kansallisten ja kansainvälisienkin tuotantosuhteitten laajuutta ja mutkikkuutta, niin voinee jo a priori väittää, ettei niitä voida käyttää ja kehittää mahdollisimman harmoonisella ja tuloksekkaalla tavalla pelkkien Marxin aikaisten dogmien ja yleisfraasien avulla. Ei niin, että tahtoisin erikoisemmin halventaa Marxin arvoa. Enkäpä edes siihen pystyisikään yhtä tehoisasti kuin hänen omat epäkelvot epigooninsa. Onhan näet suorastaan tragikoomillista se, miten traditsiooneihin kivettyneitä dogmaatikkoja ja taktikoivia iskulausefanaattikkoja sen miehen jälkeläiset ovat, joka lähti siitä, että vähäväkisten aseman parantamisen tulee tapahtua tieteellisellä pohjalla, s.o. alati kokeillen ja uutta suunnitellen. Ja lisäksihän sosialismin parannuspuuhat etukädessä tarkoittavat vain tehdastyöväestöä.
Mutta miksi jatkaa eri oppirakennelmien esittelyä? Voitaneen näet jo ennakolta väittää, että yhteiskunnalliset olot ovat liian moninaiset ja ennenkaikkea liian muuntelevaiset, jotta joku poliittinen tai taloudellinen systeemi yksinään pystyisi ainakaan pysyvästi antamaan oikeat ohjeet. Ja olisihan tosiaan outoa, jos kokonaisia yhteiskuntia voisi järjestää pelkkien epämääräisten periaatteiden mukaan, kun muuten yksinkertaisimmatkin uudistukset kaikilla muilla aloilla vaativat onnistuakseen yhtämittaisia ja järjestelmällisiä suunnitteluja tieteen pohjalla. Mutta siinäpä se alituinen vikakonstruktio piileekin, että yhteiskuntaa luullaan kuin miksikin savenpalaksi, jota voi haitatta muovata mihin muotoon vain itse haluaa. Ja kuitenkin yhteiskunta tietysti pikemminkin on kuin elimistö, jonka täytyy vähitellen kehittyä määrättyjen lakien mukaan.
Mutta onhan toisaalta luonnollista, että kaikkinaiset eri tahoilta lähtöisin olevat yhteiskunnalliset puoskaroimisyritykset eivät lopu ennenkuin asianomaisen yhteisön kaikki ryhmät ja jäsenet huomaavat, että ainakin yritetään tasapuolisesti huolehtia jokaisen menestyksestä, ja että koko asianomainen yhteiskuntaruumis siten alkaa saavuttaa harmoonisen terveystilan. Miksi tähän niin vähäisessä määrin pyritään, miksi niin heikosti huolehditaan ihmissuvun ja sen muodostamien yhteiskuntien järkiperäisestä ja järjestelmällisestä kehittämisestä? Vastausta on tosiaan vaikea löytää, kun ihmisen huomattavin luonteenpiirre muuten on se, että hän alituisesti pyrkii parantamaan ja kehittämään kaikkea, minkä kanssa hän joutuu kosketuksiin, ja alituisesti myös tavoittaa kaikessa suurinta mahdollista työtulosta. Vai unohdetaanko ehkä kanssaihmisiin nähden paitsi yleisinhimilliset ja kansalliset näkökannat myös suoranaiset "liikeperiaatteet"? Luullaanko, että ihmiset edes pelkkinä tuotannontekijöinä ovat riippumattomat aineellisista olosuhteistaan ja kykenevät missä tilassa tahansa huippusuorituksiin? Ja miksi aina muuten koetetaan eliminoida pois kaikki tarpeeton energianhukka, mutta yhteiskunnallisissa kysymyksissä ei koeteta välttää käyttämästä keskinäisiin hankauksiin suunnattomia voimamääriä.
Niin, tällaisia kysymyksiä saattaa tehdä useampiakin, mutta tuskin niihin koskaan saa vastaukseksi muuta kuin puolivaistomaisen ja ylimalkaisen "säilyttämis"-periaatteen. Edellisestä jo kuitenkin selvisi, että tällainen periaate muuten on outoa ihmisille. Mutta se on lisäksi myös "luonnonvastaistakin", se vie ristiriitaan kaikkialla muualla tavattavan liikkumis- ja kehittymisprinsiipin kanssa: Avaruudessa taivaankappaleet hehkuvista kaasusumuista monien väliasteiden kautta muuttuvat hyisiksi jääpalloiksi. Ja meidän omalla maapallollamme eläin- ja kasvisuvut syntyvät ja kuolevat, kansat kasvavat ja katoavat, rajat muuttuvat, vakiomuodot vaihtuvat. Ja kaiken tämän rinnalla, kaikesta tästä huolimatta täytyisi yhteiskunnallisten olojen ja niitten pohjana olevan omistusjärjestelmän säilyä muuttumattomana?
Vai pelätäänkö ehkä liiallista "radikaalisuutta"? Siinä tapauksessa olisi syytä palauttaa mieliin historian hengettären kirpeä iva, joka jo tuhannesti on tehnyt tänään välttämättömäksi sen, mitä vielä eilen pidettiin kumouksellisuutena, ja saanut ihmiset jälkeenpäin pitämään kehityksen jarruna sitä, mitä aikoinaan katsottiin luonnostaan lankeavaksi välttämättömyydeksi. Toisin sanoen: Mitään liikaradikaalisuutta ei ole olemassakaan. On korkeintaan liian epäpätevästi suunniteltuja ja liian hutiloiden valmistettuja uudistuksia. Tällaisista epäkypsistä kokeiluista taas päästäisiin paraiten juuri omaksumalla yleiseksi katsantokannaksi ja myös noudatetuksi toimintaohjeeksi se, että yhteiskunnallisellakin alalla samoin kuin kaikilla muillakin on pelkän passiivisen säilyttämishalun sijaan saatava halu tietoisesti ja tieteellisen järjestelmällisesti kehittää olevia oloja kaikkien piirien yhä suurempia vaatimuksia tyydyttäviksi ja niille yhä moninaisempia kehitysmahdollisuuksia antaviksi.
KALLE KANKAISEN KÄRSIMYKSET
Kirjoittanut Niilo Wadenström.