Niinhän sitä arvelisi. Ja sittenkin on tuollainen näyttämö olemassa. Onpa se vielä lisäksi suurin ja suosituinkin kaikista näyttämöistä. Se on näet se valtaisa näyttämö, jolla on nimenä Maa ja jossa alati näytellään tuota suurpiirteistä draamaa "Ihmiskunnan kohtalo". Siinä näet saamme yhäti nähdä, miten kokonaisten kansakuntienkin vaiheet perinnä riippuvat sen jäsenten laadusta ja suorituksista, mutta miten siitä huolimatta ei useinkaan kysytä vain asianomaisen omaa kykyä, vaan sensijaan ainoastaan sitä, missä yhteiskuntapiireissä asianomainen on sattunut syntymään, ja onko hänen omaisillaan kyllin varoja kouluuttaa hänet määrätavalla tai sitten suorastaan antaa hänen periä laajat liikelaitokset t.m.s.
Mutta onhan poikkeuksiakin! Onhan ollut sellaisia kuin Edison tai Lönnrot, jotka vaatimattomasta syntyperästään huolimatta ovat päässeet kykyjensä mukaan rikastuttamaan ihmiskuntaa. On kyllä, mutta kuten itse sanakin jo ilmaisee, ovat he pelkkiä poikkeuksia, mikä parhaiten huomataan juuri siitä, miten suurena ja erikoisen maininnan ansaitsevana ihmeenä tuollaista oman ympäristönsä yläpuolelle kohoamista aina pidetään.
Sensijaan olitte kyllä oikeassa odottaessanne, että osajako, jossa ei kysytä ainoastaan, eipä edes ensisijassa vain asianomaisen persoonallista kykyä, vie huonoihin tuloksiin. Turhaa lienee tässä kuitenkin kuvailla noita kaikille tunnettuja ja enemmistölle omakohtaisiäkin asioita, turhaa sitäkin enemmän, kun tuskin edes Danten kynä kykenisi tekemään monia esiintyvistä varjoista kyllin synkän tummiksi. Riittäähän, kun vain mainitseekin asiat sellaiset kuin sota ja sen miljoonat vainajat ja invalidit tai sitten yhteiskunnalliset ristiriitaisuudet räikeine, rumihe ilmaisumuotoineen ja niitten taustassa näkyvän puutteen kerjäämisineen tai puheineenkin, kaiken kaikkiaan: vain pieni prosentti ihmisistä voi olla tyytyväinen oloihinsa huolimatta niistä huimaavista tiedollisista ja teknillisistä saavutuksista, jotka tekevät ihmisille mahdolliseksi tutkia atoomin rakennetta tai selvitellä aurinkokuntien kokoonpanoa, lentää ilmassa tai matkustaa veden alla, mainitakseni vain pari nykyään ehkä jo aivan "jokapäiväistä" esimerkkiä.
Mutta älkäämme arviossamme liiaksi takertuko vain tyytyväisyyteen sellaisenaan, sillä perinnähän ehkä juuri tyytymättömyys on vain hyväksi — ainakin mikäli se aiheutuu muista syistä kuin jokapäiväisen leivän puutteesta. Mikäli? Niin, siinäpä juuri pulma piileekin, sillä tavallisesti ihmisillä on mahdollisuuksia, voimia ja haluakin korkeampiin pyrintöihin, vasta kun vatsan tarve ensin on tyydytetty, t.s. kun heidän aineellinen hyvinvointinsa ensin täyttää määrätyt kohtuulliset vaatimukset.
Eikö tähän tilaan sitten voida päästä, eikö aineellisia hyödykkeitä voitaisi tuottaa niin paljon, että jokaisen taloudellinen olemassaolo olisi turvattu? Varmastikin! Sen on esim. Henry Ford omalta osaltaan todistanut. Hän on näet oivaltanut ottaa liikkeissään sen menetelmän käytäntöön, että kukin asetetaan juuri sille paikalle, mikä parhaiten vastaa hänen mieskohtaisia kykyjään ja missä hän siis pystyy suurimpiin mahdollisiin saavutuksiin. Ja tulokset? Tyhjäkätisenä aloittanut Ford on itse nykyään maailman rikkain mies, samalla kuin Amerikassa yksinpä useimmat työmiehetkin ovat voineet hankkia itselleen oman autonsa ja kaikki tämä huolimatta siitä, että Fordin alaisilla on tunnetusti ainakin yhtä hyvät olot kuin millä muilla työläisillä tahansa.
Mutta kun ihmisten ja heidän muodostamiensa eri yhteisöjen menestystä ajatellaan, niin vieläkin tärkeämpää kuin taloudellinen tila — niin ratkaisevasti kuin se nykyään vaikuttaakin ihmisten kohtaloihin — on kuitenkin tietysti ihmisten oma laatu, heidän organisminsa ominaisuudet ja kuntoisuus. Tässähän suhteessa taas tiedämme sitten Darwinin päivien, että koko luomakunta saa kehityksestään kiittää kireän olemassaolontaistelun ankaraa valintaa, joka kullekin yksilölle asetti tinkimättömän kysymyksen, mihin juuri hän itse mieskohtaisten ominaisuuksiensa nojalla pystyi? Nykyisessä yhteiskunnassammehan sensijaan ei tunnetusti niinkään paljon kysytä kykyjen kuin omaisuuden suuruutta (väliin myös vanhempien arvoasemaa). Tosinhan kyllä yhäkin selitetään ainakin pyrittävän "vapaaseen" kilpailuun. Mutta millaiseen! Tahdotaan suoda pennittömänä syntyneelle vapaus valita täysi työttömyys, s.o. leivättömyys tai sitten jonkun rahakkaan hyväksi työskenteleminen tämän määräämissä oloissa ja tarjoamasta palkasta. Ja jos tällöin lopultakin eräillä tahoilla pyritään suojaamaan varattomia kansankerroksia erikoislaeilla, niin se heti selitetään vapaan kilpailun loukkaamiseksi, mutta kun suuret teollisuuslaitokset samanaikaisesti vaativat suojelustulleja ulkomaista kilpailua vastaan, niin ei monikaan muista väittää sitäkin vapaan kilpailun periaatteen vastaiseksi.
Entäpä sitten seuraus tästä, ettei ole annettu asiain ratkaisua todella vapaalle kilpailulle pelkkien mieskohtaisten ominaisuuksien välillä? Lähinnä saamme epäilemättä todeta tulokseksi ihmisten fyysillisen kunnon suuren alenemisen. Ei tarvitse kehitysketjussa mennä kauemmas taapäin kuin muinaisiin helleeneihin, joitten harmoonisen joustavat ja voimakkaat vartalot ihanien kuvapatsaiden ikuistamina yhäkin hivelevät silmiä, jotta voisi havaita vertailun muodostuvan nykyajalle epäedulliseksi. Ja itseasiassahan esitetäänkin meille päivittäin uusia, uhkaavia tilastoja sairauksien lisääntymisestä, syntyväisyyden vähenemisestä y.m.s. rappeutumisilmiöistä — kaikki tämä huolimatta siitä, että lääketiede ja muut ehkäisytoimenpiteet ovat vastaavana aikana suunnattomasti edistyneet. Mutta vielä yksityiskohtaisempiakin osviittoja antavat meille tilastot. Ne osoittavat näet, että sairaalloisuus on sitä suurempi, syntyväisyys sitä pienempi ja sukujen sammuminen sitä nopeampi, mitä varakkaammat piirit ovat kyseessä. Miksi? Siksi, että useat käsittävät rikkauden pelkäksi keinoksi elää mukavuudessa ja nautinnoissa, mikä tietenkin pakostakin veltostuttaa ja heikentää asianomaista ja vielä enemmän hänen alunperin hemmottelevan helpoissa olosuhteissa eläviä jälkeläisiään. Ja tässä juuri piileekin tavallisesti liiallisen rikkauden salainen kirous. Se on kuin tuo Honoré Balzacin lumottu aasinnahka, joka toteutti kaikki omistajansa toivomukset, mutta vähensi sensijaan jokaisella toivomuksella toivojan elinvoimaa. Eikä tämä koske vain yksilöitä. Historiantutkijat ja rotuhygienikot ovat näet yksimielisiä siitä, että kaikki tähänastiset suuret valtakunnat Babyloniasta mahtavaan Roomaan asti ovat sortuneet siihen, että niitten kansojen johtavat kerrokset ovat veltostuneet liikaylellisyydestä.
Mutta vastakohtakaan, puute, ei ole jättämättä jälkiään ihmisorganismiin. Niukka ravinto, kovan raadannan aiheuttama liikarasitus, kehnojen asunto-olojen monet seuraukset vaikuttavat tietysti nekin haitallisesti. Kaikessa edellämainitussa ei kuitenkaan ole kyseessä ihmissuvun pelkästään ruumiillinen rappeutuminen tai heikontuminen. Alkavathan jo näet muutkin kuin lääkärit ja psykologit jo tietää, että myös "sielu" on mitä kiinteimmin riippuvainen asianomaisen organismin tilasta, s.o. että ajatustoiminta, tahto, ja tunteetkin mukautuvat elimistön laadun ja tilan mukaan, puhumattakaan siitä, että uusimmat rikostieteilijät pitävät rikollisuuttakin usein pelkkänä patologisena sairautena. Sanalla sanoen: ne olosuhteet, jotka vaikuttavat haitallisesti ihmisen elimistön tilaan ja kehitykseen, ne tavallisesti hautaavat hänen älyllistä ja siveellistä kehitystäänkin. Kun näin on ja kun kerran tähän mennessä on katsottu oikeutetuksi, jopa välttämättömäksikin, että yhteiskunta vaikkapa varakkaampien kustannuksellakin saa hankkia m.m. ilmaisen alkeissivistyksen ja siveysopetuksen jokaiselle jäsenelleen, niin eikö siis jo johdonmukaisuus vaatisi, että yhteiskunta myös takaisi kaikille jäsenilleen esim. riittävän ravinnon ja ihmisarvoisen asunnon. En tietysti tällä tahdo sanoa, että ruumiillinen hyvinvointi ja sen vaatima vissi aineellinen vauraus olisi päämääristä korkein. Mutta väitän kyllä, että edellinen on älyllisenkin kehityksen tärkeä edellytys ja että jälkimmäinen taas on muudan moraalisuuden paraista tuista. Ja väitän edelleen, että on lievästi sanoen outoa, että ihminen, joka saa kulttuurikelpoiseksi tulemisestaan kiittää pitkällistä rodun jalostusvalintaa, sittemmin n.s. sivistysyhteiskuntaa luodessaan asettaa sen perustaksi rahaperintöjen y.m. muodossa vallan vastakkaisen rotuvalinnan.
Mutta ehkä tämä organismin kuntoisuuden tärkeys on unohdettu juuri siksi, että ihminen katsoo pelkästään älyllisiä ominaisuuksiaan kehityksensä mittapuuksi ja siksi tekijäksi, joka erottaa hänet muusta luomakunnasta ja tekee hänet sen valtiaaksi ja kruunuksi. Ja tosiasiallisestihan ihmiset arvostelevatkin toinen toisiaan suuressa määrin sen mukaan, miten suuri asianomaisen tietorikkaus, älykkyys ja henkevyys on — mikäli kaiken sovittavat kultapaljoudet ehkä eivät vala kaunistavaa loistettaan puutteellisuuksien yli. Ja viimeksimainitun seikan jälkeen ei ihmetyttäne se, ettei muutenkaan vedetä kaikkia johtopäätöksiä mainitusta kannasta, ettei esim. kyllin huolehdita siitä, että kaikilla todella olisi tilaisuus avartaa tietopiiriään ja harjoitella älyään. Sillä mitä hyödyttää edes ilmainen kansakoulu, jos asianomaiset koko ikänsä elävät olosuhteissa, joissa ankara leipätaistelu vaatii kaikki voimat, jossa kova ja yksitoikkoinen konetyö tekee asianomaisen niin väsyneeksi, että hän päivätyönsä päätyttyä jaksaa antautua enää vain kaikkein karkeimpiin ruumiillisiin nautintoihin, ja jaksaa vain niistä nauttia. Tai jos ehkä asianomaisella sittenkin vielä olisi tarmoa älyllisiin askarteluihin, niin miten saattaisi hän saada tarvittavan ajatusrauhan asunnossa, jossa yksi ainoa huone saa luvan riittää työ-, makuu-, ruoka- ja keittiöhuoneeksi kokonaiselle perheelle, jopa ehkä lisäksi eräille vieraille asukeillekin. Ja kuitenkin tietysti useilla tällaisissakin oloissa elävillä henkilöillä olisi taipumuksia älylliseenkin työskentelyyn, ehkäpä huomattavassakin määrässä. Kun lisäksi ajattelee henkilöitä sellaisia kuin Edison ja muistaa, miten sattuman varassa usein heidänkin eteenpäinpääsemisensä oli, niin tulee ehdottomasti kysyneeksi, miten paljon oivallisia taipumuksia onkaan mahtanut jäädä käyttämättä ja kehittämättä sen vuoksi, että taloudelliset mahdollisuudet ovat niin epätasaisesti jakautuneet huolimatta siitä, että juuri niillä nykyään on niin ratkaiseva vaikutus. Mutta samalla kun toisaalta kykyjen esiinpääsy on vaikeata, niin toisaalta taas samanaikaisesti varakkaat suvut melkeinpä puolipakolla hankkivat perillisilleen korkeimman mahdollisen sivistyksen ja sen suomat virka- y.m. paikat, olkoonpa asianomaisella siihen kuinka vähän halua ja taipumuksia tahansa.
Mutta onhan tämä kaikki varsin luonnollista, kun aivan yleisesti ainakin käytännössä lukuisia ihmisryhmiä pidetään pelkkinä tuotantovälineinä, pelkkänä kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan arvioitavana tavarana, jonka palkka on vain tuotantokustannusta, ja siksi saatava mahdollisimman alhaiseksi. Eikä tätä tosiasiaa suinkaan neutralisoida vain sillä, että samanaikaisesti pidetään kaikkialla kauniita puheita ihmisarvosta, yksilöllisyyden merkityksestä ja persoonallisuudeksi pyrkimisestä.