Tällaisina omalaatuisina, psyyken oman aktiivisen toiminnan tuloksina, kokonaisuuksina, esiintyy myös havaintomaailmamme meille enimmäkseen. Havaintomme saattavat esiintyä meille homogeenisina hahmoina, joiden osissa ja osasissa jo paljastuu kokonaisuuden olemus (esim. yksivärinen pinta), epähomogeenisina hahmoina (kolmio, melodia), joissa osa ei vielä kykene paljastamaan kokonaisuuden olemusta, jäsentämättöminä hahmoina (esim. kolmio, jonka kulmien tärkeyttä ei vielä ole oivallettu), joissa tehostettavissa olevat osat eivät vielä ole huomattuja, jäsennettyinä hahmoina, joissa hahmonosat, jäsenet ovat kirkastuneet, ja vihdoin keskittämättöminä hahmoina, joissa osien alistus-, tärkeyssuhde ei ole selvennyt, ja keskitettyinä hahmoina, joissa kaikki muu keskittyy, sentralisoituu vissien tärkeitten kohtien, keskusten ympärille.
Edellä mainittiin jo, että vain kokonaisuus, joka on jäsentynyt ja keskittynyt, voi perustaa rytmin, voi olla hahmo, jonka erästä kvaliteettia nimitämme rytmiksi. Ts. vain siinä tapauksessa, että vissit elementit (nousut ja laskut) ovat ketjuuntuneet toisiinsa siten, että niiden muodostama kokonaisuus (metrillinen yksikkö) on jäsennetty (kokonaisuuden luonteeseen siis kuuluu painostetun ja painottoman vastakkain asettaminen) ja keskitetty (keskisiin, painaviin, kantaviin osiin, joihin keveät, "kannatetut" osat on upotettu, joiden kautta keveät osat jo on edellytetty), vain siinä tapauksessa kokonaisuudella on rytmillisyyden kvaliteetti, vain siinä tapauksessa metrillinen yksikkö on rytmillinen hahmo, ts. ykseys, jossa jokainen osa saa merkityksensä kokonaisuudelta ja päinvastoin taasen olennaisia osia ei voida poistaa ilman että kokonaisuuden omituisuus muuttuu taikka suorastaan häviääkin, ja joka on jäsennetty, niin että sen muodostavat osat, jotka välttämättömästi viittaavat toisiinsa, joissa niin sanoaksemme jokainen osa jo itsessään edellyttää toisen olemassaolon.
Rytmiikan peruslaki, sen sisäinen olemus on siis se, että tähdennettyjen osien väliin pujottautuu epäitsenäisiä, tähdentämättömiä osia; niiden muodostamalla kokonaisuudella on rytmiksi nimitetty taikaominaisuus. Rytmin syntymiseen ei näin ollen säännöllinen toistunta ole välttämätön, rytmi on syntynyt samassa hetkessä, jossa rytmin hahmolaki on toteutettu. Sellainen minimi on edessämme jo silloin kuin on olemassa yksi lasku kahden nousun välissä.
Jos käsitämme rytmin näin, määrätyllä tavalla jäsennetyn, keskitetyn hahmon kvaliteetiksi, on meidän helppo ymmärtää alussa mainitsemamme vastaväitteen sisältämä ilmiö. Annetun tekstin rytmittyminen, ts. sen hahmoittuminen vissillä tavalla, se on olennaisesti riippuvainen meidän kunkinkertaisesta asennoituksestamme, psyykillisestä asenteestamme ja tietysti myös meidän rytmillisyyden käsittämiskykymme yleisestä voimasta, siis samoista seikoista: asennoituksesta ja psyykkisestä energiasta, josta kaikki muukin hahmoittumincn. Jos psyykemme väsyneenä tai esim. suorasanaiseen asennoituneena ei jaksa tai ei halua suorittaa sitä omalaatuisten kokonaisuuksien muodostamista, jäsentämistä ja keskittämistä, minkä rytmivaikutelma edellyttää, jää se luonnollisestikin pois: luettu tai kuultu esiintyy meille sellaisissa tapauksissa suorasanaisena siitäkin huolimatta, että se kätkee itseensä määrätynlaisen hahmoituksen mahdollisuuden.
Tuon äsken kaavaillun perusminimin kehkeytyminen, uusien mutkikkaampien rymillisten muodosteiden syntyminen ja kasvaminen, on rytmiikan tutkimuksen kaikkein mielenkiintoisimpia tehtäviä. Niiden hahmoituslakien paljastaminen, jotka vallitsevat korkeissa runollisissa rytmituotteissa, on varmasti hedelmöittävästi tuleva vaikuttamaan runousopin syventymiseen. Sellaisten kysymysten ihmeelliseen kutoutumaan puuttuminen ei tässä kuitenkaan ole mahdollista. Mutta sitä, joka asiaan sen vaikeuksiin katsomatta haluaa perehtyä, pyydän lopuksi edes viitteeksi ohjata saksalaisen psykologin Heinz Wernerin ihastuttavaan äsken ilmestyneeseen teokseen: Die Ursprünge der Lyrik, jonka VI kirja laajanlaisesti käsittelee rytmin olemusta ja sen kehitystä, ja tutkimusainehistoksi tarjota Olof Gjerdmanin teräviä havaintoja sisältävät kirjoitukset. Tuloksena vaivannäöstä on varmaankin oleva todellisesti syventynyt käsitys "rytmin, runon verenkierron", vivahduksekkaasta, elävästä, väräjävästä tykinnästä.
Aarni Penttilä.
HUONON OSAJAON PILAAMA NÄYTELMÄ.
Ensio Hiitonen.
On muudan tunnettu näyttämö, jossa näytettävät osat jaetaan sen mukaan, mikä rooli asianomaisen vanhemmilla aikoinaan on ollut tai sitten sen mukaan, miten kukin omaa varoja itse hankkia itselleen tarvittavan näyttämöasun.
Mahdotonta, väitätte te, sillä silloinhan eivät näyttelijät saisi omia erikoistaipumuksiaan vastaavia osia, ja tällöin näytteleminen taas luonnollisestikin muodostuisi niin kehnoksi, ettei mikään teatteri sen varassa pysyisi pystyssä.