Sen tottumuksen voimasta, jonka sain koulussa, jolloin tämä "säkeistö" kulki miehestä mieheen (vieläpä "Iloisesta leskestä" lainatulla sävelmällä laulettunakin), tekee mieleni yhäkin lukea nämä kiellot selvästi trokeisena "runona".
Mutta miltei yhtä hyvin käy päinsä lukea ne niinkin, ettei saa mitään rytmikkyyden tuntoa. Luulenpa, että ellei minulla olisi tuota perittyä tottumusta, lukisinkin ensimmältä ne selkeänä proosana, rytmillisyys astuisi etualalle todennäköisesti vasta vieraskielisissä jälki "säkeissä" Spotta ej på golvet ja Ne plevat' na pol.
Mutta tällaista kirjoittaessani juolahtaa mieleeni se, mitä ruotsalainen kielimies Natanael Beckman sanoo samantapaisesta asiasta runousopissaan (Den svenska versläran, 1918, s. 36): "Olemme siis havainneet, että runon sekä kvantiteettien että intensiteettien täytyy jossakin määrin sovittautua mitan (versens) vaatimusten mukaan. Siitä seuraa, että runoa luettaessa täytyy jonkin verran tietää, minkälainen rytmi on odotettavissa. Meidän käsitykseemme vaikuttaa koko sen rytmillisen vaikutelman apperkeptio, joka meillä on ja jonka mukaan meidän tulee tehdä tarpeelliset sovittelut. Se seikka selittää sen, että täsmälleen sama teksti on joskus käsitettävissä runona, joskus proosana. Luemme kappaleen, joka esiintyy irrallaan tai proosayhteydessä, proosana, jos sen runomitta sattumoisin ei ole liiaksi silmäänpistävä. Eräs Taalainmaassa oleva rautatien ylikäytävävaroitus kuuluu:
"Stanna, då klockan vid vägbommen ljuder.
"'Runollinen' sointu on aiheuttanut paikkakunnalla paljon pilaa. Toiselta puolen esiintyy kirjailijoillamme usein taas paikkoja, jotka kävisi päinsä lukea runona, jos odottaisimme runoa, mutta jotka yhtä hyvin voitaisiin lukea myöskin proosana, jos kuvittelemme, että proosaa on tarkoitettu."
Olisi näin ollen B;n mukaan ajateltavissa, että syynä siihen, miksi "Älä sylje lattialle" y.m. milloin herättävät tunteen rytmikkyydestä, milloin eivät, olisi se, että lukiessamme ne skandeeraten hiomme kielen luonnollisia intensiteetti- ja kvantiteettiasteita siten, että runomitta pääsee täysiin oikeuksiinsa.
Mutta tällaistakin teoriointia vastaan puhuvia seikkoja on olemassa. Ruotsalainen foneetikko Olof Gjerdman, jonka kynästä on lähtenyt useita myöskin runousopillisesti mitä mielenkiintoisimpia kirjoituksia, on pienellä kokeella yrittänyt vahvistaa erään Beckmanin mielipidettä vastustavan havainnon. Hän otti muuttaakseen erään Frödingin runon (Elin i Hagen) siten, että sen loppusoinnut hävisivät ja jotkut runolta maistuvat kohdat vaihdettiin myös proosaan soveltuviin. Kun tämä teksti sitten oli selvällä käsialalla suorasanaisen tapaan kirjoitettuna paperille, antoi hän sen erään palvelijattaren "jonka rakkainta luettava runous ei juuri ollut" luettavaksi hänen ja erään vanhahkon naisen kuunnellessa. Jatkosta G. kertoo; "Huomasin, että esitettävä vaikutti koko ajan minuun runona ja että esittäjä pian alkoikin lukea 'tahdillisesti' korostaen. Kun lukeminen oli loppunut, kysyin, tuntuiko kappaleessa hänen mielestään olevan jotakin erikoista. Hän vaipui mietteisiin ja sillä aikaa ennätti vanhempi naisista vastata: 'Ei, minusta se tuntuu vanhalta ja tavalliselta kertomukselta.' Kun palvelijattaren vastaus viipyi, kysyin, oliko hän ehkä kiinnittänyt huomiota johonkin muuhunkin kuin sisältöön, johonkin itse lukemisessa. 'Kyllä', vastasi hän silloin, 'minusta tuntui kuin se olisi ollut tällaista' ja hän löi muutamia kertoja tahtia kädellään. Seuraava kysymykseni kuului: 'No mitä on sitten tämä 'tällainen' luettaessa.' Epävarmana tuli vastaus; 'Runoa'."
Tämä vähäinen koe, jonka jokapäiväinen kokemuskin voi vahvistaa, osoittaa, että se, mitä nimitämme rytmiksi, näyttää perustuvan johonkin muuhun kuin pelkkään nousujen ja laskujen "säännölliseen järjestykseen", sillä mitenkä muutenkaan saattaisi selittää sen, että toinen henkilö käsittää vieläpä tässä tapauksessa miltei skandeeratun puhejakson selvästi mitalliseksi, toinen taas ei. Sama ja samalla tavalla luettu teksti on toisen mielestä proosaa, toisen mielestä runoa. Nähdäkseni ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että tämäntapaiset seikat viittaavat johonkin merkillisyyteen itse käsittämisen laadussa. Ja sellaisen ajatuksen tunkeuduttua mieleen on koko rytmikysymys siirtynyt psykologian piiriin, hakemaan selitystään vallankin niistä viimeaikaisen sielutieteellisen tutkimuksen teorioista, joidenka keskeisenä operointivälineenä on ns. _hahmo_käsite.
On helposti osoitettavissa, että ne kaksi seikkaa, joihin rytmikkyyden arvellaan perustuvan: erinäisten elementtien säännöllisyys ja niiden toistunta, eivät vielä synnytä rytmiä. Säännöllinen ärsykesarja ei suinkaan aina herätä rytmillisyyden tuntoa. Toiselta puolen riittää rytmin aikaansaamiseen jo sangen yksinkertainen elementtiryhmä, kaavana esim. I'— z — I' tai z — I' — z, jossa viimeistä elementtiä ei suinkaan käsitetä ensimmäisen toistunnaksi. Kun näin ollen rytmin karakteri ei ole löydettävissä elementtien säännöllisyydestä, ei toistunnasta (vaikka väärinkäsitysten välttämiseksi huomautettakoon, että ne suuresti voimistavat ja selventävät rytmillistä vaikutusta), voi ainoastaan se tapa, jolla puheenalaiset elementit liittyvät toisiinsa jäsentyneeksi, keskitetyksi kokonaisuudeksi, hahmoksi, olla rytmillisyyden määrääjänä.
Jos äännämme pari samanmuotoista tavua, esim. tavut pa-pa, ne selvästi toisistaan erottaen ja sen jälkeen voimakkaasti pyrkien niiden sisäiseen yhteyteen, huomaamme valtavan eron kummankin tavan tulosten välillä. Havaitaan, miten näiden tavujen kiinteä yhteys, niiden sisäinen toisiinsa sitominen, muokkaa niiden laatua; ne sulautuvat spesifiseksi kokonaisuudeksi, jossa kokonaisuuden luonne ilmenee eristettyihin pa-pa tavuihin nähden selvänä muutoksena. Jos nämä tavut äännetään pyrkien pitämään ne erillään toisistaan, säilyttävät ne yksilöllisen luonteensa sellaisenaan, kun taas kokonaisuudeksi jouduttuaan niiden kvaliteetti, kesto, paino yms. selvästi pyrkii muuttumaan ja differentioitumaan, ne pyrkivät muodostamaan kokonaisuuden, hahmon, jossa kumpikin osa on olemassa toisen tähden, jossa kummallakin osalla on kokonaisuuteen kuulumisen luonne, jossa kokonaisuudessa on samalla uusia ominaisuuksia, kvaliteetteja, jotka eivät ole pelkästään osien ominaisuuksien summaa.