Niin varmasti kuin Kalle Kankainen olikin vieraansa mielipuolisuudesta jo vakuutettu, ärsytti tämän kylmäkiskoinen puhetapa hänen mieltään samalla kuin häneen suunnattu revolverinpiippu sai hänet hermostuneeksi.
"En ole mikään myytävä tavara", sanoi hän.
"Tehän olette epäjohdonmukainen", vastasi vieras.
"Ottakaa huomioon, sanon minä, että minkäänlainen vapaa valinta ei tule kysymykseenkään. Vihkiminen toimitetaan rivijärjestyksessä ilman muuta."
Kalle Kankaisen ruumis alkoi äkkiä tutista. Kuuma hiki työntyi esiin joka huokosesta, valeli hänet aina nenänpäätä myöten ja kostutti paidan likomäräksi. Häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi pelottaa, eikä hän enää uskaltanut vastata miehelle, sillä hän muisti jostakin kuulleensa, ettei hulluja saa vastustaa. Hänen alkuperäinen vaistonsa sai hänet perääntymään niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Mutta kun hän vain pääsee ulos, niin…
"Mutta pääseeköhän täältä yleensä elävänä", hän kiersi ajatustensa raskasta ratasta. "Todellakin käsittelee hän revolveria varomattomasti… pieni painallus vain hänen pitkällä, keltaisella etusormellaan ja… missä olen minä silloin?"
"Pankinjohtaja" nousi, otti käsiraudat ja lähestyi uhriaan, jonka aivot työskentelivät hiuksia pystyyn nostattavasti. Kankainen sulki silmänsä. Hänen ahdistajansa pani kuitenkin vain lukkoon käsiraudat hänen ranteittensa ympärille ja talutti hänet ovelle pitäen kiinni hänen käsivarrestaan.
"Varoitan teitä vihkimäpaikalla toimeenpanemasta mitään meluisaa kohtausta, sillä silloin saatte lain mukaan joka rikkomuksesta maksaa erinomaisen suuret sakot", sanoi hän. "Ja tyttäreni tulette saamaan, luottakaa siihen."
"Mielipuolen aivojen huippusaavutus", mutisi Kankainen.
Heti kun hän huomasi olevansa kadulla, jonka kivien välissä rehoittavat matalat rikkaruohot, talonmiehen kiusa ja risti, näyttivät hänestä ihmeen kauniilta, lähti hän pinkomaan pakoon suurenmoista vauhtia, jota käsiraudat eivät paljon kyenneet estämään.