Mut pohjan tuli, kerta syttyneenä,
Ei rauhaa suo, se tahtoo valaista,
Kun päiväks yön se näkis muuttuneena,
Silloinpa vasta löytäis lepoa.
Se pohjan neidin rauhatonna syöksi
Valoa isänmaalle kantamaan,
Se rinnastansa levonlaulut ryösti,
Kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.
Vaan taivaan tult' on kauvan mahdotonta
Maan lapsen kestää, tomuasunnon:
Tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta
Taivaisten tulten asuinpaikka on.
Kas sinne pohjan leimuna myös lenti
Kukintoajallansa neitonen;
Tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki,
Kotoisen lammen tyyntä nauttien.
Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne
Jäi ystävät ja siskot suremaan.
Vaan hautakumpu kuiskaa: elämänne
Valoksi loistakohon synnyinmaan.
VELDESLAAKSO.
Komeat on Karavankivuoret,
Juliset on alpit uljahat.
Ne ne Veldesjärven laaksomaalta
Myrskyn tuhotöitä torjuvat.
Paljon aurinko suo paistettansa
Soman Veldeslaakson lapsillen,
Kansaa pulskeata kasvatellen,
Hedelmiä maasta kansallen.
Vapaudenhedelmää ei vielä
Kasva toki Veldeslaaksossa,
Vaikka siellä vuorituuli huokuu,
Ilma puhdast' on ja raitista.
Vaikka raikkahasti iltasilla
Kansa joskus juo ja kirkuaa,
Hengenkielet sen on soinnutonna,
Luonto ääniään vaan irroittaa.