Vaikka laakson kymmenkunnat kirkot
Soittelevat kilvan kellojaan,
Soittavat öin, päivin, illoin, aamuin,
Kansaa eivät nosta kuitenkaan.
Soittakaatte, kirkot, kellojanne!
Pois ne työstä kansan nukuttaa:
Velttona vaan taivas-armoon luottaa,
Mutta taistelunsa unhoittaa.
»Toivonkirkko» tuolla sinivehreen
Veldesjärven saaress' uskottaa:
Kuka vaan sen kellonnuoraan tarttuu,
Hän sen voittaa, minkä toivottaa.
Petosta ja kansan peijausta!
Toivonkello kunkin rinnass' on.
Sit' on helppo joka hengen soittaa,
Mut ei muu kuin työ vie voittohon.
Veldeslaakson kansa nukkuu vielä,
Omia ei tunne kellojaan:
Maa on herrain, kansa kirkon orja,
Kumpikin on jäykkä vallassaan.
Terveyttä vuorituulet huokuu,
Vapahina virrat kohajaa,
Mukananne, vapaudenvirrat,
Veldeslaakson kansa temmatkaa!
HÄN.
Kuin hoikka Pohjan neiti
Hän ompi varreltaan,
Pelloilla kasvatettu
Viljaisen Pohjanmaan.
Ja kasvot Hämeen immen
On hällä kainommat
Kuin laaksot, metsälammet
Hämeessä hohtavat.
Silmäinsä sulo, säihky
Kuin Savon tyttären,
Saimaalla päivän nousu
Ei niin lie herttainen.
Ja mainitsenko tukkaa
Niin tumman ruskeaa,
Kuin salohon syys-ilta
Sulattais purppuraa.
Vaan armain aartehista
On sydän kultani,
Kuin Suomen naisen sydän:
Sulouden temppeli.
NYT JA SITTEN.
Astele, armas pienoinen,
Äitisi ohjaa lastaan;
Et voi langeta, lintunen,
Äitisi ottaa vastaan.
Lankeatko, no, nostetaan,
Luonas on auttajoita.
Mutta, kun joudut maailmaan,
Turhaan huutelet noita:
Siellä ne töykkii toisiaan,
Harva on valmis nostamaan.