15.
Puhjetessa kukka puhtahin,
Lehti tuorein hiirenkorvallisna.
Kevähästä kesä kaunihin,
Lintuin laulu silloin suloisinta.
Aamusella päivä armahin,
Kastehelmen kukkaa suudellessa.
Lemmen kukan ensin puhjetessa
Sydän sulin onpi neitosella.
31.
Silloinpa syntyi minun kultani,
Kun kirkas päivä nousi taivahalle:
— Siitä sielun kirkkaus.
Ja kuu kun riensi lempeänä länteen:
— Siitä sydämmen lempeys.
Koi kaunihisti silloin vilkutteli:
— Siitä silmäin ihanuus.
Ja ruusut juuri puhkeilivat silloin:
— Siitä kasvoin kauneus.
Ja lemmenkukkaa kevät kasvatteli:
— Siitä lempi rinnassaan.
Sen Luoja käski mulle kasvamaan.
UNO VON SCHROWE.
Syntyi Hartolassa 25/1 1853, tuli ylioppilaaksi 1872, opettajakandidaatiksi 1881. Kuoli 1/10 1886 Görbersdorfissa Schlesiassa, jonne oli lähtenyt parannusta etsimään hivuttavaa rintatautia vastaan. Hänen runojansa löytyy albumissa Kaikuja Hämeestä y.m.
MORSIAN.
Hän kangasta helskytellen
Nyt kutovi uutteraan,
Ja kultainen kihlasormus
Hänen kiiltävi sormessaan,
Ja niidet ne nousee, laskee
Ja sukkula suihkailee,
Jalat tanssivi polkusilla
Ja loimet ne lyhenee.
Vaan kalpeus poskipäillä
On kutoissa morsion,
Ja silmässä luonti, tuike
Niin outo ja kumma on.
Mut sukkula kiirein lentää
Ja neitonen myhäjää,
Ja kutrien kultalaineet
Ne harteilla läikkyää.
»Jo herkeä lapsi parka!
Mi kankaalla kiire on?
Jo toisehen kuuloitettiin
Sun kultasi uskoton.»
Vaan sanoja näitä äidin
Ei kuulevan neito näy,
Sen sormissa vinhemmästi
Vaan sukkula suihkain käy.