Niin kutovat viikon, kaksi
Ja kolmekin kohta on.
»Jo herkeä tyttö raukka,
Käy lapseni lepohon!
Sun uskoton kulta petti,
Ja huomenna häät on sen
Ja alttarin luona pappi
Hänet vihkivi toisehen.»
Jo lankevi illan varjot
Ja himmeä ehtii yö.
Kaikk' käyvät jo leposalle,
Vaan neitoa estää työ.
Hän loppuhun kankaan saapi,
Sen puista jo irroittaa;
Läp' yön puvun neuloo siitä,
Sen aamuhun valmiiks saa.
On aamu ja käy hääsaatto
Nyt kirkkohon verkalleen
Ja vieressä sulhon uljaan
Käy morsian kruunuineen.
Ja uhkea Herran huone
Luo tuntehet hartahat;
He saattoa johdatellen
Luo alttarin astuvat.
Vaan alttarin luona nainen
On kalvea, verho sen
On palttinakaapu, sormus
Sen sormessa kultainen.
Ja keltaiset kutrit liehuin
Luo sulhasen rientää hän:
»Et uskoton ollut sentään,
Oi armahin ystävän'!
Nää morsiusvaatteet vasta
Tän' aamuna valmiiks sain —
Sun pettävän äiti luuli —
Mä luotin ja toivoin vain,
Sun valasi kalliit muistin —
Voi kuinka sä rikkoisit ne!
Ja tänne mä riensin — Kulta,
Nyt käymmehän vihille!»
Näin lausuen autuaasti
Miel-puoli nyt myhäjää,
Käs'vartehen sulhon tarttuu,
Luo alttarin lähentää.
Taas morsiussaatto kohta
Käy kirkosta palaten —
Kaks keskessä mielipuolta
Ja morsian murheinen.
OI TERVE, MAGYAR!
Oi terve, Magyar, jalo pustan mies!
Sua veljesi tervehtää.
Jo mainehen luo sinun kulkee ties,
Minun viel' olon' oudoks jää.
Kun soi sotatorvesi, ratsus kun
Sotakentällä hirnahti,
Jo ympäri mait' urotöitäs sun
Huhu kaukainen kanteli.
Vaan pois sotasoihdun sä sammutit,
Elämää opit rauhaisaa:
Sä auralla pelloksi perkailit
Heti maatasi viljavaa.