Ja kunnahan rinteellä helle saa
Rypäleesi jo hehkumaan;
Sen nestettä maistaen, kaiuttaa
Runoniekkasi kanneltaan.
Ja pustalta pustalle hurmaavat
Säveleet tulistuttain saa —
Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat
Ihastuttaen maailmaa.
Mut tuntematonnapa Suomenmaan
Minä korpia raivailen
Ja kontion kanssa mä painin — vaan
Kuka muualla huomaa sen?
Maat kaukaiset kerranpa peljätti
Sotaratsuni temmellys:
ui meren poikki — jo valtasi
Koko maailman hämmästys.
Vaan kunnian kentällä synnyinmaan
Unohuttanut hänkö ois?
Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan
Tyveneen pian sieltä pois.
Tään maan tosin vierahat hylkäjää:
Perin halpa se heistä on,
Vaan mulle on herttaisin, armain tää —
Koti kultainen, verraton!
Tääll' lehtojen siime ja kunnasten
Sinisyys mua riemastaa,
Oi, tääll' ikihonkapa huokaillen
Minun huoleni ilmi saa!
Oi, miss' sini taivahan kuulaamp' on,
Suvi-yö valoinen on näin?
Miss' yhtyvi tähtien loistohon
Palo hulmuva talvissäin?
Soi sorjana kuohussa koskien
Sävel kantelon kaikuvan —
Vaan sen sulosoittoa kuullellen
Minä mainehen unhoitan.
Oi terve, Magyar, jalo pustan mies!
Sua veljesi tervehtää.
Jo mainehen luo sinun kulkee ties,
Minun viel' olon' oudoks jää.