Ei oo meillä rikkautta
Eikä maamme viljavaa;
Vaan on laulun runsautta
Kylvämättä kasvavaa;
Sit' ei pane idän halla
Eikä pohjan pakkaset,
Se ei sorru sortamalla,
Sitä ei lyö rakehet.
Kyll' on kansa Karjalankin
Monet kovat kokenut,
Väkivallan raaimmankin
Iskut tuimat tuntenut;
Kestänyt on sodan pauhut,
Sorrot vuosisatojen,
Sodan pauhut, vainon kauhut,
Kolkot vuodet katojen.
Mutta meiltä laulun mahti
Mennyt maan ei rakohon,
Säveleiden sorja tahti
Viel' ei vienyt pakohon;
Josko murhe mieltä painaa,
Tahi riemu kohottaa,
Laulu, soitto meiltä aina
Yhtä herkäst' irtoaa.
Konsa vaino Suomeamme
Kovin kourin koettelee,
Silloin kurja Karjalamme
Suomen surut soittelee,
Ja kun onnen päivän koitto
Suomellen taas sarastaa,
Silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa!
LAULUUN PYYNTÖ.
»Mä pyydän, huomenna olkaa
Niin hyvät, mun veikkosein,
Ja lauluun kanssani tulkaa
Taas vienoisin sävelein!» —
»Vai taasen lauluhun soisit
Sä heräävän impyes;
Tuon vähemmälläkin voisit
Jo uskoa omakses!
Ei mont' ole iltaa vielä,
Kun hänelle laulettiin,
Ja muistathan, miten siellä
Tul' ilmestyi kyntteliin:
Se olihan toivontähti,
Min sullen sytytti hän,
Jo nytkö se sammua ehti?
Voi houkko, mun ystävän'!»
»Oi, heretkää, mua kuulkaa,
Pois leikki nyt, veikkosein,
Ja lauluun kanssani tulkaa
Taas vienoisin sävelein.