»Eteenpäin käyvät lapset Vellamon,
Eik' estä heitä käsi kohtalon:
Ei kadota se koskaan onneansa,
Ken vangita ei anna sieluansa.
Kuin me, te ihmislapset riemuiten
Eteenpäin kulkisitte onnehen,
Jos voimanne te kerran tuntisitte
Ja kahlehitta käydä tohtisitte!»
ENSIMMÄINEN LEIVO.
Jo soi sun äänesi, leivonen,
Vaikk' kylmä ilma on vallan.
Sä laulat kevättä toivoen
Taas jälkeen yöllisen hallan.
Vaikk' yöt on kylmät ja synkeät,
Ja lumen peitossa maamme,
Iloiten ilmassa viserrät:
»Kevähän kohta me saamme!»
On uskos suuri, sä pienoinen!
Oi, jospa keskellä jäiden
Vois tuloa toivoa riemuiten
Keväisten lämpöisten säiden;
Unohtain kauhua tyhjyyden
Ja hallojen turmioita,
Haaveilla paistetta päivyen
Ja niittyjä vihannoita!
JOOSEPPI MUSTAKALLIO.
Syntyi 19/7 1857 Säräisniemellä, tuli ylioppilaaksi 1878, filosofian kandidaatiksi 1883, kouluopettajaksi Poriin seur. vuonna, Suomen lähetysseuran lähetysjohtajaksi 1898. Julkaisi 1886 kokoelman runosepitelmiään nimellä Pulmusparvi.
KARJALASSA.
Ryysyisenä kulki miesi
Kumartaen ohitsein;
Silloin silmihinsä katsoin
Ja mä kysymyksen tein:
Turvemökki, olkikatto,
Kansa myöskin ryysyissään!
Näinköhän mä uskon tuota,
Näinköhän mä totta näen?