Ei pettäis pelto kyntömiestä,
Vaan mitan kukkuralleen lois,
Ei hartioille pantais iestä
Sen raskaampaa kuin kantaa vois;
Kun valtikkaa vain hoitais armo,
Ja totuus ohjat pitää sais,
Ja miehiemme vankka tarmo
Sumusta meidät johdattais;
Sais kansa ruhtinaalta hoivan,
Ois turva luja luottamus,
Ja epäluulon katkeroivan
Hajoittais raitis tuulahdus,
Ja palatsit ja linnat kuulla
Vois ääntä kansan pienoisen,
Vaikk' emme liehu sydän suulla
Tai pöyhistele kerskuen;
Ja että kuva kalliin maamme
Vain eheämmäks kirkastuu,
Ja, vaikka vaiheet mitkä saamme,
Me seisomme kuin vankka puu,
Mi, taivuttuaan myrskyn tullen,
Taas latvan uljaan nostaltaa —
Niin, taivas nousuvuoden sullen
Nyt suokoon, armas kansa, maa!
EI OLE TAIVAS KAUKANA.
Kun kuljin katua kerran,
Pari pientä lasta mä näin;
Ja toinen kättähän nostaa
Yläkertahan kauniisen päin.
»Ei tuo ole taivas, Kaarlo,»
Hän virkkavi toimessaan.
— »Sano, mikä se muu sitten oisi?»
— »Yläkertahan onkin vaan.»
— »No, missä se sitten on taivas.»
— »On kaukana, kaukana niin…»
— »Ei, eipähän kaukana ookkaan!»
Niin siinä nyt väitettiin.
Miten lienee päättynyt kiista,
En kuullut ma loitompaa.
Vaan kaukaa taivasta lasten
Ei tarvitse tavoittaa.
Tie lyhkäinen se on heillä
Luo Luojan ja enkelten;
Vaan etsein lapsien lailla
Tien mekin löydämme sen.