Koska paisuin partasuuksi,
Ukko-huonoksi hupenin,
Pitäis laata laulamasta,
Pitäis hennoa heretä
Työstä jonkin joutavasta,
Jota inhoovat isännät,
Kun ei tuota kukkaroihin
Kultia, ei kunniata.
Moni saattavi sanoa:
»Olis todella tosia,
Olis tarvis tarkempia
Kaiken kansamme hyväksi
Suomessamme suudatella,
Toimen miehen toimitella,
Kuin on runoille ruveta,
Viipyä virren teossa.
Se on työksi tyhmempiä,
Miehellen mitättömämpi.
Vaikk' on vaimoista valitus:
Heill' on turhuutta tuhannen
Työn ja vaivan vaativata,
Päässänsä ja päärlyissänsä,
Hiuksissansa, hiipoissansa,
Helmissänsä, helmoissansa. —
Onpa niist' etu enempi,
Kuin on laulun laadinnasta».
Mitä mä poloinen poika
Siihen virkan silmitönnä,
Sokeana sopestani?
Ken ei muuksi kelvannunna,
Se on Luojansa luvalla
Tullut sirkaksi tupahan,
Savuisehen saunasehen.
Niinpä mielisin minäkin
Sirkan lailla lauleskella
Pimeästä piilostani,
Jos sä, Suomeni, suvaitset,
Sirkan tahtoisit tapaista.
PUNNITTU AMOR.
»Miten painat, kunnar,
Jonka tuskin voitan?
Tules tänne, koitan,
Kosk' on tässä puntar»,
Lausui neito muinen,
Lieto, naurusuinen.
Vaakapuulle laittoi
Afroditen lapsen;
Palmikosta hapsen
Vastapainoks taittoi.
Hapsi maahan sousi,
Amor ylös nousi.
»Raskaspa kuin lammas
Onpi hivus mulla!
Miss' on paino sulla,
Pikku irvihammas?
Eikö voima aina
Väkevässä paina?»
Tyhjän' olla antoi
Toisen vaakalaudan;
Joss' ol' Amor, kauvan
Sitä ilma kantoi.
Hän lens' päälle ilman,
Käänsi neidon silmän.
Neito päätä viskoo,
Ihmetellen: »kas, kas!
Rinnass' aika raskas!
Sua, sisalisko,
Kuka taiskaan luulta
Keveämmäks tuulta?»