Vielä koitti kerran
Sinisiiven kanssa;
Perhoi painollansa
Voitti pienen herjan!
Hän liekkui vaakapuulla,
Nauroi, sormi suulla.
VALISTUKSEN VAIKUTUS.
»Nyt on taas vaikutus valistuksen
Nimiä muuttanut mestaritten,
Luoposen ja Reijosen.
Oletko sen kuullut?» — »En!
Kummanko Luoposen? Sepänkö, vai
Sen, joka kanttorin Annikan nai?» —
»Niin, sen Niilon.» — »Niilon? ai!
Minkä nimen Niilo sai?» —
»Koska Annin arvo vaati
Sukunimen suuremman,
Niin hän Niilollensa laati
Nimen: Niklas Luuverman.
Hän, näät, oli vannonunna:
'Menen mar' monasteriin,
Itken ikäni kuin nunna,
Jos et nimees muuta niin.' —
Kun nim' oli muutettuna,
Piti Anni kihlat kiin'.» —
»Luuverman vainen? no viepä nyt hiis!
Söikö jo mieheltä mielenkin riis?
Opiss' oli vuotta viis
Nahkansa jo heittää siis!
Reijo on taas jos ma arvata saan,
Maltas — mä arvelen pikkuisen vaan,
Reijeliin vai Reijolaan?» —
»Eipä niistä kumpikaan.
Reijo oli ensin Grelsi,
Siitä käänsi sitten Slerg;
Vaan nyt hälle päähän lensi
Ollaksensa Retkunberg.
Hän on nyt mestar Retkunberg.»
— Ken ei juur kuin ojapajut
Paisuisi ja paljon vois,
Jos ne maatiaiset hajut
Saisi sarastansa pois,
Jott'ei perkeleenkään ajut
Keksis, kusta suku ois.
EERIKKI TICKLÉN.
Eerikki Ticklén, ylempänä mainitun Pietari T:n veli, syntyi 1794 Pyhäjärvellä, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1815, vihittiin papiksi 1817 ja tuli kappalaiseksi Kärsämäelle 1824, mutta kuoli jo 1827. Hänen sepittämänsä Neidon valitus on kauniimpia suomalaisia runoja.
NEIDON VALITUS.
Eipä mene mielestäni,
Eikä muistosta murene
Armias, ihana aika,
Jona lasna lauleskelin,
Pikku piikana visersin
Ilolla ihanan linnun,
Leipojaisen leikitsevän
Tuolla pilvien povilla
Vapahana, vaivatonna.
Vapaa vaivoista syämmen
Tuuin ennen tuulen lailla,
Kiiätin kipunan lailla,
Lensin lehtenä lehossa,
Perhosena pyörtänöillä;
Mehun maistelin makean
Kukan kultaisen kupista,
Hopealta hohtavasta.
Murenille muukalaisna
Ilona istuin aholla,
Mehumiellä mättähällä,
Istuin kukkana keolla,
Lempeästi leikitellen
Suloisten sisarten kanssa,
Tyvenesti tuuitettu
Tuulen hengeltä tulevan
Metisestä manteresta.
Levon kuvana levolla
Nukuin nurmilinnun lailla,
Rauha rakkahin rakensi
Sijan sivuuni suloisen,
Eikä untani uhannut
Vaivalla valkenevaisen
Päivän, pahoilla suruilla
Syäntä nyt suitsuttavan.
Mikä nyt juoksi mieleheni?
Mikä aivooni osasi
Aivan ankara ajatus?
Mikä syttyi syämmeeni
Tuli ennen tuntematon,
Kun ma vuotta viisitoista
Olin jättänyt jälelle?
Nousi nousulla nisäni,
Suitsu outo syämmeeni,
Huoli uusi huivin alle
Pullistuvahan povehen.
Niin on tukala tuvassa,
Mieli raskas manteressa,
Ei ole lehossa lepoa,
Eikä onni oksapuitten
Asu mustan varjon alla.
Vaiva vaivuttaa levolle,
Vaiva vaivaapi uneni,
Vaiva herättää valolle,
Uuen päivän paistehelle.
Tuolla sytevi syämmen
Peitetyissä pohjukoissa
Tuli toivon tuntematon,
Tuli outo ja tukala,
Jot' en saata sammutella,
Enkä raski raiskaella.
Tuonne kiiruhtaa kivasti
Kaikki kieleni tarinat
Yksinäni ollessani,
Tuonne aivoni ajatus,
Tuonne suosio syämmen
Toivon polvuille pimeän,
Ahtahille aavistusten,
Syämmelleni suruisten,
Syämmelleni suloisten.