Tämä innokas isänmaan ystävä oli syntynyt Lohtajalla 14/2 1810, tuli ylioppilaaksi 1827, filosofian maisteriksi 1836 ja samana vuonna lääketieteen kandidaatiksi. V. 1858 tuli hän lastentautien professoriksi yliopistoon, mutta vaipui jo 14/5 1858 kuolemaan. Ingman on kääntänyt Anakreonin lauluja (1834) ja pari unkarilaista runoelmaa sekä kirjoittanut alkuperäisen idyllin Elias ja Anna (Mehiläisessä 1837).
ELIAS JA ANNA.
Ilmapa jäähtyi taas; laskein muka aurinko armas
Alkoi jo kullallaan peittää kuhilaat sekä laihon,
Virvoittain sitojoita ja leikkaajoitaki varsin,
Kun Elias, elomies, sitomasta jo Annia huusi,
Mennäkseen lopetettua työn pois lehdikon syrjään,
Luo lähteen ihanan. Tähän tultua istuivat kohta
Ruohollen; iloisestipa sirkat laulelivatten.
Tässä he nyt, he jo kihloja toisilleen olivatki
Lahjanneet, tuumaa pitivät, miten vietteä häitä.
Niinpähän Annalleen Elias Pyhän Raamatun kalliin
Antanut ol' sekä myös uuden virs'kirjanki vielä,
Annapa hällen taas komean hatun ynnä ja paidan.
Onnellisna he näin istuivat suojassa puitten.
Mutta jo poi'at muut sekä tyttäret alkoivat ottaa
Vaatteitaan, toiset iloitellen leikkiä löivät,
Muut taas lauloivat tahi juoksivat sänkiä pitkin.
Mut Elias lausui: »Kah, kuinka nyt aurinko kirkas
Tuolla jo vaipuu pois, luvaten huomennakin poutaa.
Niin se jo meillekkin pian tuo ihanan ilopäivän,
Ah, jona vaimoni oot! Minä huolet kanssasi sitten
Kannan yhteisest'! Kun vaan kumoss' on elo ensin,
Kun myöskin omenat kypsyyvät oksilla puitten,
Silloin, Anni, jo on hääpäivämme oottava meitä!
Aina jo maatessani joka yö mua muotosi kohtaa,
Milloin vilkkuilet komeasti hääpukemissas,
Milloin pellolla taas, päässäs sinikukkia kantain,
Kohtaat naurussa suin mua silmälläs suloisella.
Riemu se vaan heti vie unosen, kuvahas pyrin kiinni,
Yksinp' oon poloinen, kuullen vaan laulua sirkan;
Silloin luoksesi, voi, huokaus sydämestäni nousee!»
Annapa näin: »Elias, tosin oot sinä kultani kalliin!»
Lausui ja vaikeni taas, silmässäpä kyynele kirkas
Loisteli vienoinen — »niin — ei isäkään sua rakkaamp'
Oo, ei äitinikään. Sinuhun minä luottelen aina.
Kaikkia kalliin myös tuo Raamattu on, jonka mullen
Annoit. Siinäpä maar tiedot käsitän parahimmat,
Jotk' iloiseks saavat sydämen sekä toivoa tuovat».
Mutta jo taivaallen kuu kirkas nousi, ja laihon
Kullan karvaiset päät muutuit hopean näköisiksi.
Poi'at nyt sekä tyttäret myös, kukin sirppinsä ottain,
Alkoivat astua pois; mut mennessänsäpä kuiten
Pois parikuntoakin, joka viipyi, huusivat naurain.
Nää heräten ylös hyppäsivät sekä tuuminehensa
Poies riensivät taas toisten parihin ilomielin.
PIETARI HANNIKAINEN.
Syntyi talonpoikaisista vanhemmista 24/8 1813 Säämingissä. Tuli ylioppilaaksi 1833, komissiooni-maamittariksi Viipurin lääniin 1857, ja Uudellemaalle 1866. Hän kuoli 27/9 1899. Hän on tullut tunnetuksi useitten novellien ja lystikkään ilveilyn Silmänkääntäjän kautta; runoelmiakin on hän julaissut toimittamissaan sanomalehdissä Kanava 1845-47 ja Aamurusko 1856-58.
KEVÄTLAULU.
Kas jo metsä viheriöi,
Kohisee jo kosket,
Ilmassa ja maassa soi
Kummallinen kuiske.