»Pian rientää nuoruutena
Niinkuin laine; rakkaus
Polttava on rinnassani,
Lauluni on valitus.
Kukoistus on tärkki liljan,
Surkastuva muotoni.
Kultaseni! Ah, jos hiljan
Tulet, löydät hautani».
Niin hän lauloi, levollensa
Luonnotarten mennessä;
Katosi jo lauluinensa
Leivonen se kielevä.
Hiljaisesti kyhkyläinen
Makaa kumppaninensa;
Laulurastas yksinäinen
Kuultelee viel' neitoa.
Yö jo maita peitteleepi
Varjohonsa; uupuva
Ääni viimein vaikeneepi
Valittava rannalta.
PIETARI MANSIKKA.
Syntyi Viipurin maaseurakunnassa 29/7 1825. Hän oli jonkun aikaa apulaiskirjurina tuomarin luona, sitten palokunnan korpraalina Viipurissa ja siltavoutina Kivennavalla, kuoli 20/3 1871. Hänen runonsa ovat huomattavat raikkaasta ja hienosta hengestään.
MERIMIEHEN RUNO.
Vettä kynnän velloittelen,
Minä aaltoja ajelen,
Kynnän aika aurasella,
Hevolla syömättömällä,
Että vaahto vatsan alta,
Käypi selkeä selästä.
Valan pitkiä vakoja,
Kynnän syltäkin syviä —
Pellolla perättömällä.
Vaikka tuuli tuudittaapi,
Ilma kiivas kiidättääpi
Laivaa lainetten välissä,
Jotta pauhaapi pahasti
Aalto laivan laitasella,
Vielä viskaapi sisälle
Myrskyn kourissa kovissa, —
Tok' on turva myrskylläkin,
Vesi veljenäin omana,
Sisarena aina aalto,
Isot lainehet isänä,
Äijät aallot äitinäni.