Vaan parhaan aartees, ainoan,
Mi ryöstäjältä jäänyt ois,
Sun kieles armaan, ihanan,
Sä, houkka, itse vaihdoit pois.
Ja avu jaloin maallinen —
Omahan maahan rakkaus —
Nyt sulle, Eerin kurjainen,
On kova, julma kirous.
Sen liekk' ei voi sua lämmittää,
Ei valoa se sulle suo;
Se polttaa vaan ja hävittää,
Ja mustaksi sun nimes luo.
Oi kansa raukka, onneton,
Jok' kuoll' et voi, et elää saa,
Vaan niinkuin haahmo rauhaton
Viel' astut paikkaas kotoisaa.
PÄÄ PYSTYYN!
Pää pystyyn vaan!
Sä olet mies, et halpa mato maan!
Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa,
Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa.
Pää pystyyn vaan!
Pää pystyyn vaan!
Niin Luoj' on luonut parhaan luomistaan.
Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen,
Katsahtaa voi tok' ylös taivaan puoleen.
Pää pystyyn vaan!
Pää pystyyn vaan!
Ei Herra jätä lastaan milloinkaan.
Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi,
Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi —
Pää pystyyn vaan!
LUETTUANI »SÄKENIEN» TOISEN PARVEN.
(Montreux'issä Sveitsinmaalla).