— Joko siitä on kauan?
— Hän lähti jo aamulla… Minä pelkään, setä…
— Ketä sinä pelkäät?
Hän vaikeni. Minä otin häntä kädestä, ja hän takertui kiinni pikkusormeeni niin lujasti, kuin jos se olisi ollut hänen ainoa tukensa ja turvansa suuressa, avarassa maailmassa. Hän piti siitä kovasti kiinni, sillä välin yhä toistaen: "minä pelkään, minä pelkään!"
— Mutta sanohan, ketä sinä oikein pelkäät?
— Minä pelkään kaikkia…
— Pelkäätkö minuakin?
Hän vilkasi minuun salavihkaa, niinkuin säikähtynyt pieni metsä-elävä. Sitten kääntyi hän pois.
— No, kuulehan, pelkäätkö sinä minuakin?
— En, jupisi hän nyt, — en minä pelkää sinua… Älä sinä vain lyö minua.