— Minä olen "kohtalon kantamoinen".
Tuollaisten ajatusten valtaamana ja tuon "sormen" vaikutuksen alaisena osotti hän siveälle kotiopettajattarelle aina mitä suurinta huomaavaisuutta.
— Te olette ainoa, joka olette minussa havainnut ennaltamääräyksen, sanoi hän ja antoi "sallimuksesta kertovan" katseensa liitää loitos etäisyyteen.
Asia päättyi sitten niin, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista. Olga Stepanovnan täytyi luopua toimestaan perheessä ja hän asettui asumaan Kotikovin "kalustettuihin huoneihin", missä hänelle oli asunnon hankkinut tietysti juuri tuo mainittu ritarinsa. Onneton teki nyt kaikki mitä voi, hankkiakseen itselleen tointa. Hän merkitytti nimensä kaikkiin osotekonttoreihin ja kävi samassa tarkoituksessa kaikkien tuttaviensa luona. Hänen vaeltava ritarinsa — heidän keskinäinen suhteensa oli yhä vielä puhdas — kävi tuhka tiheään hänen luonaan ja tuli joka kerralta yhä enemmän vakuutetuksi, että Olga Stepanovnakin oli ihmeteltävä luonne, jonka sallimus varta vasten oli määrännyt hänen "ylpeän" yksinäisyytensä sulostuttajaksi. Mutta päivä toisensa jälkeen kului ilman että Olga Stepanovna onnistui saamaan työtä. Sillä välin ritari hänen silmissään saavutti yhä valtavamman suuruuden, ja kun hän yhtäkkiä puhkesi sanomaan: "teidän on tultava Jeanne d'Arc'ekseni", tunsi Olga Stepanovna itsensä täydellisesti voitetuksi. Ja kun talvi sitten tuli — asuivat he jo yhdessä.
XXIII.
Olga Stepanovnan onni ei ollut pitkä-ikäinen.
Kuten tiedämme löytyy perhosia, jotka elävät vain yhden päivän. Semmoinen perhonen mataa koterostaan, lekottelee päivänpaisteessa ja lämpimässä, lentää tuoksuvasta kukasta toiseen, ja kun iltarusko sammuu, sammuu hänkin saamatta edes nähdä tai tuntea pimeätä yötä, sen kosteutta, sen kylmyyttä. Olga Stepanovnan onni muistutti tämän perhosen päivää; perho saa toki kuolla, mutta Olga Stepanovna ei saanut, vaan yö kietoi hänet pimeään, kylmään vaippaansa. Alussa hän ei käsittänyt niin mitään. Ritari alkoi näristä kuin vanha akka, muuttui oikulliseksi, tuli nurpeissaan kotiin, vakasi miekkansa nurkkaan ja sätti kaikkea ympäristössään kurjaksi ja inhottavaksi. Sen sijaan että olisi pakissut Olga Stepanovnan kanssa mieltä ylentävistä aineista, ryhtyi hän sievistelemään kynsiään — mikä tehtävä vaati parisen tuntia kerrakseen ja sillä aikaa ei kukaan eikä mikään saanut häiritä hiljaisuutta hänen ympärillään. Jos Olga Stepanovnalla oli hiukset kammattu ylös, huomautti hän miksi noin sileäksi nuoltu? Jos hiukset olivat höllemmällä, ärähti hän: "sinulla näyttää olevan halu tekeytyä noita-akaksi". Jos Olga Stepanovnan kädet tuntuivat kylmiltä, sanoi hän: "ihan niinkuin ottaisi sammakon käteensä". Jos ne olivat lämpimät, silloin kuuluivat sanat: "mikä sinua vaivaa? Oikein on vastenmielistä ottaa sinua kädestä ihanhan se polttaa; ja niin kuiva sitten - kuin… kuin käärmeennahka." Jos Olga Stepanovna oli hyväilynhaluinen, huudahti hän: "anna minun olla, minä olen kyllästynyt moisiin poroporvarillisiin hellyydenosotuksiin… Mene pois luotani! Tuo saattaa käydä laatuun jossakin tupakkakaupassa." Jos taas Olga Stepanovna jätti hänet rauhaan ja koetti pidättää itseänsä, sanoi hän: "Venäjän naisista ei ole min mihinkään; heidän läheisyydessään on vilustumisen vaara tarjona, saa helposti nuhan; toista ovat Ranskan naiset" j.n.e. Sattuipa Rikard Leijonanmieli sitten käymään eräässä huvipaikassa, jossa oli tarjona tanssia ja laulua. Huvipaikan isäntä, muudan sivistyneeseen luokkaan kuuluva nykyajan mies, oli kilpaillessaan Poljakovien ja Aumon'ien kanssa pyrkinyt voitolle näistä järjestämällä yrityksensä "tieteen viimeisen kehitysasteen" mukaan. Hän tilasi ranskalaisen kuplettilaulajan — iljettävän kuotuksen. Sinä iltana, jona "kohtalon kantamoinen" kävi huvipaikassa, oli tuo laulaja esiin huudettaessa astunut yleisön eteen varustettuna kasvoja rumentavalla tekonenällä, joka oli tehnyt hänet varsin naurettavan näköiseksi. Ja Rikard Leijonanmielen pisti yhtäkkiä silmiin se hämmästyttävä yhdennäköisyys, minkä hän luuli huomaavansa tämän narrin ja Olga Stepanovnan välillä. Tuommoiset vertailuthan ovat mahdollisia. Ei mitään yhteisiä piirteitä ja kumminkin — mikä merkillinen yhtäläisyys! Olga Stepanovnalla ei ollut sellaista nenää eikä sellaisia huuliakaan kuin ranskalaisella, mutta siitä huolimatta näytti hänen ulkomuodossaan olevan jotakin, mikä itsepintaisesti muistutti tästä vintiöstä, jopa siinä määrässä, että vaeltava ritari, kun hän sitten palasi kotiin, ei voinut nauramatta katsoa Jeanne d'Arc'iinsa. Hän oli Olga Stepanovnassa näkevinään maalatun, iljettävän kujeilijan, eikä sen tähden voinut enää ilman ilmeistä vastenmielisyyttä ottaa häntä kädestä.
Olga Stepanovna tuli tällä välin kituvaiseksi ja alkoi sairastella, mikä seikka yhä enemmän pahensi hänen tilaansa.
"Niinkuin nyljetty kissa!" ajatteli ritari itsekseen, kun hänen katseensa osui Olga Stepanovnan kalpeihin, pienoisiin kasvoihin ja kulmikkaihin olkapäihin.
"Enhän minä ole mikään sairaanhoitajatar!" ajatteli hän kuten toisetkin senkaltaiset herrat.