Tää oli poissa. »Missä lietkin, mies — jos sinut tunnen, tyttöparveen ties se vetää niinkuin suden lammastarhaan.» Näin päätellen hän otti vauhdin parhaan ja painoi suoraan tyttölaumaa kohti, niin lähelle kuin siinä tulla tohti, kun hiukan ujostutti hameväki.
Hän pysähtyi kuin pistänyt ois kyy: hän siellä kohta kilpaveljen näki ja Eevan kanssa. Kaikki harmin syy, se eilinen — se »peruukkien» tähden — se oli tyhjää tätä yhtä nähden: Karl Flöjberg Eevan kanssa kahden — nyt! Niin oli kuin ois kaikki pimennyt! Juur eilen vannoi Eeva viime kertaa, hän ettei Flöjbergistä hidun vertaa nyt enää piitannut, ei lähellään hän muka häntä tulis kärsimään! Niin oli mieleltänsä muuttuvainen, niin täynnä petosta jok'ainut nainen!
Hän seisoi siinä sinivalkeana — ne värit sähkötytti virstan päässä — niin salaperäisenä, nauravana, niin punoittavin poskin, ripset jäässä. Puol'ummistetut silmät vihersivät ja salaa syvyyteensä viettelivät. Ei hänest' irti saanut katsettaan, hän saattoi hulluks tehdä hurmallaan.
Hän oli lyseoiden kuningatar, noin parinsadan syömmen valtiatar. Hän ketä katsoi silmiin, sekaantui ja yönsä valvehilla uneksui. Maan matoisen hän muutti taivahaksi, hän teki pelkurinkin rohkeaksi, jos suosiotaan soi hän hiukan vertaa. Mut rakastanut oli kaksi kertaa — sen puolet maakuntaa jo kohta ties —: Karl Flöjberg ensimmäinen onnen mies ja toinen Hannu.
Ah, mut uudelleen nyt tunsi Hannu onnen kääntyneen!
Ol' aamu helmikuun, niin purevainen, niin pakkastyyni, kuuraa hohtavainen. Niin liukkahasti sukset notkahteli ja sauvat viuhui. Jumalainen keli! Ken tänään jääll' ei ollut jalkehilla, se varmaan hoippui haudan partahilla. Niin olikin se ikävöity huomen, maakunnan parhaita ja koko Suomen kun odotettiin maineen otteluun maankuuluisihin hiihtokilpailuihin — se oli viidestoista helmikuun. Se oli jännitystä ilman vertaa, se otti hamaan ytimiin ja luihin: ken jäisi voittajaksi tällä kertaa?
Jos kylmäsikin Eevan kavaluus, taas tunsi Hannu veren poskillansa, kun yksin äänin väkijoukko huus, kuin sankariaan tervehtävä kansa: »Tie auki, Luomajärvi tulee! Hoi! — Nyt toisiakin kohta vuottaa voi!»
Suur-Luomajärvi vanhus kautta maan hän oli korotettu kunniaan. Kakskymment' ajastaikaa Suomen mailla hän ollut oli vertaistansa vailla. Hän oli hiihtäjien kuningas ja kesken nuorempien kykyjen kuin vasallien kesken valtias. Vaikk' oli jättänyt jo tanteren hän jälkipolvellensa, kuitenkin hän aina kilpailuissa nähtihin.
Kuin ukko Luomajärvi suksiaan, niin lemmitty lie naista harvoin vaan. Kuin unessa hän kesät hoippueli ja syksyn ensi lunta odotteli. Ens suksikeli teki ihmehen: se nuoreksi sai ukon jällehen. Kuin taikomalla kohta voimaa karttui, kun sompasauvaan vanha koura tarttui. Kun toiset toukomaita ihasteli, ol' ukon ihanteena — oiva keli. Syys oli hälle mitä kevät muille.
Hän tuli hiljallensa hiihdellen ja vaatimattomuutta teeskellen, jos ollutkaan ei kuuro kuiskailuille. Kun kansa kunnioittain väistyi tieltä, se hivelevän näytti vanhan mieltä. Kaikk' ihailevat katseet tunteissaan hän koki maineen hurman uudestaan. Ja aatos entisissä askaroi ja vanhat hurraat korvissansa soi. Kun nuorempien parvi antoi alaa, hän keksi pormestarin, vanhan tutun, ja alkoi tämän kanssa pitkän jutun, jost' osalliseks muutkin pyrki salaa.