Mut ma vannon: on kuoleman oma se mies,
tänä yönä jos toisen luo käy ties!
KOSTAJA
Kun synkkä Orkus mun jo niellyt on ja yhä elät iloissa sa maan, öin varjona sun luokses, uskoton, ma vielä kostajana saan.
Ja kesken lemmenöiden liekkuman
sa tunteva oot kauhut kuolon yön,
ja kesken Caeliuksen suudelman
on sulta jähmettyvä syön.
Oi, uskoton, oi ainut armahain,
ei mulle kosto kuolon rauhaa suo,
ei sammuta sen tulta rinnastain
ei Orkus eikä Lethen vuo.
Kun kylmä kuolo mun jo niellyt on sa elä yhä hekkumassa maan, mut kavahda, sun luokses, onneton, ma vielä vainajana saan!
ATEENAN PORVARIT
— Ktemon, Ktesias, hei, hyvät miehet, porvarit, tulkaa, kaikki te, joille on kallis Ateenan ja nuorison parhain! Alkibiadeen koiran häntää ootteko nähneet? Ei ole lainkaan tuo kuni toisten koirien hännät, julmast' on siveyttä ja säädyllisyyttä se vastaan, kaiken pilkaks lyö, mikä arvokast' on isänmaassa. Silmiä loukkaa tuo joka kunnon miehen ja naisen! Valtioss' ei vapahass' ole tarvis kärsiä moista koiran häntää, säädyllisyyden ja kunnian uhmaa! On isänmaaton se mies, joka noin keri koiransa hännän, unhoittain, mihin velvoittaa tavat es'isiemme. Sappeni kiehuu, Herkules vieköön, kun minä nään vain Alkibiadeen, tuon epäkelvon, vintiö-koiran juoksevan nurkillain tai kulkevan herransa jälkeen! Nuorison villitseepi se mies sekä vie jumaluskon, kaiken vie lokahan, jok' on ollut kallista meille, kaiken, jok' oli kansamme turvana Xerxestä vastaan. Porvarit, pois isänmaasta se mies, pois Alkibiades! — Lausui suutari Keifas ja vimmalla lestinsä heitti Alkibiadeen koiran jälkehen. Porvarit myönsi. ett' oli suutari Keifaalla oikea mieli ja kieli, ett' oli Alkibiadeen koiralla säädytön häntä, ett' oli vaarassa maa sekä vaarassa nuorison parhain. Alkibiades myös sanat kuuli suutari Keifaan, koiransa luokseen kutsui ja nauraen purtehen astui, silkkiset purjeet nosti ja lasketti Arkipelagiin, ystävän luo, tyrannin, joka hallitsi Aasian mailla.
YSTÄVÄT
— Maecenas, olet mulle sa muusain jälkehen rakkain! Oot runon tuomari ollut, et elon pienien harhain, et ole koskaan tuominnut Filippoitani liioin, et kysynyt nimen loistoa silloin, et sukujuurta, kun valittus sinä, ylpeä, kerran pöytähäs kutsuit. Runsas kuin kätes ollut on, on rintasi ollut. Tunnen sun hymyssäs Epikuroksen sekä Stoan, viisauden, joka koskaan ei ole jättänyt miestä, kun ilo jättänyt on, rakastettu ja ystävät kaikki. Ei hymys pettänyt silloin, kun sua vaimosi petti Caesarin, ystäväs, kanssa ja kun yli Forumin kulkein kuulla sa sait ivanaurun ja raa'an, ilkkuvan pilkan. Ei hymys pettänyt, kun tuli sairaus, kun tuli vanhuus, kun ilot kerkeän nuoruuden oli muistoa yksin, kun Manan mailta jo lankesi tiellesi kuoleman varjo. Oot samanlaisna sa ottanut vastaan onnen ja murheen, en sinun silmissäs ole nähnyt pelkoa koskaan, kuullut en huuliltas minä milloinkaan valitusta. Oot elonkypsänä Maecenas myös kuolohon kypsä. Et ole joukkojen, et ole Caesarin suosion orja, et ole koskaan vaihtanut viisauttas puhetaitoon, harvat on sanas ollehet aina ja painavat aina. Maecenas, jo on tukkasi harmaa, silmäs heikot, mutta sun mieles on, kuin viisautes, ikinuori. Kharon kun sinut kerran vie, sinun kanssasi lähden. Orkuksessakin lohtuna on Epikuros ja Stoa, on hymys hiljainen, joka niin lumos ystävän mielen. Tyhjää vain hymys rinnalla on minun oodini olleet. Muusain seppelen siks tänä iltana luovutan sulle. — Näin puhui Flaccus ja nauraen painoi ystävän päähän orvokkiseppelen, jonk' oli Tiburin metsistä tuonut, nousi ja maljansa nosti ja Sapphon tahtihin lausui lennolla ystävän kunniaks raikkaan kaikuvan oodin. Lankesi verkkaan yö yli Esquiliaen, yli Rooman, suurina syttyi tähtien soihdut, mut yhä istui ystävät koitossa aamun ja muistojen maljoja vaihtoi.