Nyt valmistunut viisisataa sivua käsittävä nide sisältää jo runsaasti pieniä, ennen tuntemattomia sielullisia todistuskappaleita — ajattelen varsinkin kirjeitä — jotka ovat omiaan tuomaan Kiven persoonallisuuden meitä lähemmäs. Ne täydentävät sitä kuvaa, jonka Tarkiaisen äsken ilmestynyt Kivi-elämäkerta antoi "Seitsemän veljeksen" ja "Nummisuutarien" tekijästä ihmisenä ja kirjailijana.

Kiven "Kootut Runot" sisältävät, paitsi toisintoja, nähdäkseni 19 "uutta" kappaletta, (jollemme laske niihin A. V. Koskimiehen toimesta vv. 1904 ja 1911 julkaistuja "Paimentyttöä" ja "Atalanttaa"). Kappaleista, jotka eivät sisälly Godenhjelmin valikoimaan, jää mieleen m.m. kaksi raikasta, eloisan luonnontunteen kehystämää rakkausrunoa "Niittu" ja "Sunnuntai", jotka ovat läheistä sukua "Valituista Teoksista" tunnetulle "Onnelliset"-runolle. Myöskin useita muita suurelle yleisölle tuntemattomia, kauniita, romanttisen mielikuvituksen täyttämiä kappaleita ja yksityisiä säkeistöjä tapaamme tässä uudessa Kivi-niteessä, mutta suuresti katsoen lienee sanottava, että Godenhjelmin valikoima oli suoritettu hyvällä vaistolla ja että siihen tehdyt pienet kielelliset korjaukset ja muutokset yleensä olivat asianmukaisia. Kysymys on, jääkö moni tuttu Kiven runo tulevien sukupolvien tietoisuuteen siinä asussa, johon Kivi ne alkuaan on valanut, vaiko siinä lievästi korjatussa muodossa, jonka ne ovat saaneet "Valituissa Teoksissa". Siinä, missä muutokset ovat tehdyt aivan keveällä kädellä ja koskevat oikaistuja "kielivirheitä", on nähdäkseni "Valittujen Teosten" runoasulla suuremmat kansansuosion edellytykset. Ja onpa usein koettu — m.m. "Vänrikki Stoolin" suomennoksiin nähden — että se muoto, missä sukupolvi tai pari on jonkun runoluoman omistanut, pitää sitkeästi puoliaan kaikkia muita laitteita vastaan. Tässä suhteessa, on meidän mielikuvituksemme vanhoillinen.

Vielä suuriarvoisempi kuin varsinaiselle yleisölle on täydellinen runo-julkaisu kirjallisuustutkijoille, joille se nyt, kun vaivoja kysyvä esityö on suoritettu, avaa mahdollisuuksia monen mieltäkiinnittävän esteettisen ja kirjallisuushistoriallisen yksityiskysymyksen selvittelyyn. Sensijaan saanevat sekä kirjalliset ammattimiehet että suuri yleisö yhtä paljon Kiven kirjeistä, joista ennen on julkisuudessa näkynyt vain säästeliäitä otteita. Vaikk'ei Kivi ollut mikään kirjeiden-kirjoittaja siinä mielessä kuin monet suuret runoilijat — tai oikeammin juuri sentähden, ettei hän sitä ollut! — antavat hänen lyhyet, usein hutiloiden paperille pannut kirjelippunsa niin välittömän, tuoreen ja elävän vaikutelman tekijästään, että lukija tuntee niissä välähdyksittäin ikäänkuin kasvoista kasvoihin näkevänsä Aleksis Kiven, ihmisen ja runoilijan.

Kuinka edullisen todistuksen antavatkaan nämä kirjeet Kiven persoonallisuuden siveellisestä arvosta! Puhdas, omantunnontarkka, hiukan lapsenomainen, kiitollinen ja uskollinen — sellaisena esiintyy Kiven luonne näissä kirjeissä, jotka tavallaan muodostavat välittömimmän kirjallisen todistuskappaleen, jonka hän on jättänyt itsestään. Mikään ei ole hänestä kauempana kuin tavallinen taiteilija-turhamaisuus, vilpillisyys ja korskeus. Kuten yleensä taiteilijat, on hän epäkäytännöllinen ja passiivinen luonne. Hänen mielikuvituksensa lentää hänen edellään ja hän kuvittelee helpoiksi, melkein suoritetuiksi, tehtäviä, jotka ovat hänelle ylivoimaisia. Itse tuntee hän tämän puolen luonteessaan. Hän kirjoittaa kerran Reinille maksamattomasta velastaan, joka häntä tavattomasti rasittaa, m.m.: "Pahasti on luvata ja ei täyttää, mutta sen huonon työn tekee moni, ennenkuin hän elämässä on oppinut tulemaan lupauksistansa niin kitsaaksi kuin mahdollista. Ja tämän kehnon työn tulevat tekemään enemmitten ne, joilla on hieman kuumempi veri ja vilkkaampi kuvailus, heidän toivonsa tulevaisuuden valkenemisesta kulkee liian vikkelästi, mutta silloin kun olen luvannut, on kuitenkin ollut täysi aikeeni se täyttää." Lönnrotille kirjoittaa hän kaksi kertaa, ensin ruotsiksi, sitten suomeksi, velasta, johon hän on joutunut siten, että Lönnrot on taannut räätälille hänen puolestaan puvun hinnan. Hän nimittää itseään sen johdosta "roistoksi" ja hänen mielipahansa siitä, ettei hän näe kohta mahdollisuutta suorittaa velkaansa, on syvä ja vilpitön. "Seitsemän veljeksen" runoilija kulki toden totta kalliisti maksetuissa vaatteissa! Taloudelliset huolet ahdistavat häntä lakkaamatta — hän laskee ansainneensa keskimäärin pari sataa markkaa vuodessa —, mutta hän taistelee urhoollisesti puutetta ja köyhyyttä vastaan. Vaikka hän usein mainitsee rahahuolistaan, eivät hänen kirjeensä koskaan ole valittavia. Hän ei tavoittele mitään marttyyriglooriaa. Kun hän joskus puhuu tuskastaan, on hänen sanoillaan hirvittävä vakavuus, josta kaikki hentomielisyys on kaukana. Bacchus ja Venus eivät ole hänelle tuntemattomia, mutta hänen ihanteensa on sangen askeettinen. "Puhtaus on elämäni määräys", sanoo hän eräässä kirjeessään Bergbomille ja toisessa yhteydessä mainitsee hän voivansa tulla toimeen yhdellä aterialla päivässä, kunhan vaan pääsisi ystävänsä Forssellin luo pehtorin-oppiin. Yksin tupakanpolttoakin vastaan käy hän taistelua ja pääseekin niin pitkälle, että voi ilmoittaa Bergbomille polttavansa vain 1 1/2 piippua illalla ja toivovansa päästä pian tästä "hirmuisesta himosta" kokonaan kuitiksi. Eräässä toisessa kirjeessä sanoo hän m.m.: "monenlaisissa oloissa voi olla onnellinen ja iloinen, mutta onnellisin kieltäymyksessä ja kohtuullisuudessa." Hänen suurin maallinen toivomuksensa on päästä kerran pehtoriksi jollekin tilalle ja ansaita niin paljon rahaa, vaikkapa 600 markkaa vuodessa, että pääsisi veloistansa vapaaksi. Ja hän lisää: "Ja yhtä taidan kehua: uskollisen pehtoorin saa minusta se, joka minun saa; ja uskollisuus oliskin paras huvitukseni virkani toimituksessa." Hän lämpenee, ajatellessaan tätä tulevaisuuden kuvaa: "Ja sitten vielä muutaman vuoden palveltuani, taitaisin laskea eloni ankkurin Nurmijärven tantereille, raketa itselleni pienen majan ja elää rauhassa ikäni iltapäivän, välillä kirjoitellen, välillä käyskellen metsissä, lapsuuteni metsissä, kivääri kourassa."

Hallitsevia piirteitä Kivessä on ollut kiitollisuus — ominaisuus, jonka aina tapaamme kehittyneinä hienoissa luonteissa. Useimmat hänen kirjeistään tulkitsevat hänen kiitollisuuttaan ystäviä kohtaan. A. R. Svanströmille kirjoittaa hän m.m.: "Ensiksi kiitän sinua tervetulleesta kirjeestäsi; kiitollisuuteni sinua kohtaan kaikesta muusta ei mahdu tähän kirjeeseen." Bergbomia, E. A. Forssellia, Th. Forssellia y.m. kiittää hän niinikään useat kerrat "kaiken hyvyyden edestä", "menneitten edestä" j.n.e. Tavallisesti ovat hänen kirjeensä tuttavallisen huolettomasti paperille pantuja, mutta hän taitaa kirjoittaa akateemisemminkin, kuten esim. Cygnaeukselle tämän 60-vuotispäivänä osotettu (ruotsinkielinen) onnentoivotus- ja kiitoskirje näyttää. Cygnaeuksen mahtavaa suojelusta pyytää Kivi eräässä toisessa kirjeessä henkilöä (Ahlqvistia) vastaan, jonka oikeudenmukaisuuteen hänellä ei ole luottamusta.

Useimmissa kirjeissään kertoo Kivi itsestään, tulevaisuuden suunnitelmistaan, kirjallisista aikeistaan, terveydestään ja toimeentulon huolistaan. Täydellisen poikkeuksen muodostaa eräs Th. Reinille osotettu kirje v:lta 1869, missä Kivi esittää ohjelmaansa koulu- ja kielipolitiikan alalla, ehdottaen m.m. uuden ruotsinkielisen, suomalaisuuden asiaa ajavan sanomalehden perustamista. (Tällainen lehti, "Morgonbladet", syntyikin, kuten tunnettu, myöhemmin, v. 1872, ensimäisenä päätoimittajana Kiven ystävä E. A. Forssell.) Tämä kirje osottaa selvästi, ettei Kivi ollut niin vieras "politiikalle" kuin luullakseni yleensä on otaksuttu. Päinvastoin mainitsee hän nimenomaan, että nämä yleiset kysymykset ovat olleet niin lähellä hänen sydäntään, että ne ovat häirinneet hänen yönsä unen. Voimme epäilemättä sanoa, että Kivi nyt julkaistuissa kirjeissään, enemmän kuin neljäkymmentä vuotta kuolemansa jälkeen, on ihmisenä tullut meitä lähemmäksi kuin koskaan ennen. Että hänen luonteensa ja inhimillisyytensä astuu niissä meitä vastaan niin puhtaana ja kauniina, ei ole yllättävää, kun muistamme, että kaikki suuri runous ja epiikka, sellainen kuin Kiven, on myöskin, ja ensi sijassa, sydämen taidetta.

MARTIN LAMM:

Svedenborg.

Sota, suuri koulumestari, on opettanut meille taloudenpitoa myöskin kirjallisuuden alalla. Vain perin säästeliäästi on kirjakauppoihimme saapunut lähetyksiä ulkomailta, ja se, mikä on tullut esim. Ranskasta ja Englannista, on supistunut suurelta osalta siihen kirjallisuuden lajiin, joka välillisesti tai välittömästi käsittelee sotaa. Skandinavian maiden aseellinen puolueettomuus on sensijaan ollut kirjallisesti hedelmällisempää. Sieltäpäin tuli vanhan Georg Brandesin Goethe-elämäkerta — kirja, jossa sisällön viisaus kilpailee muodon taiteellisuuden kanssa — ja useita muita kulttuuri- ja kirjallisuushistoriallisia sekä myöskin kaunokirjallisia teoksia. Näyttääpä melkein siltä kuin runottarista nuorin (ja epävirallisin), kritiikin runotar olisi tuntenut vähimmin tarvetta noudattaa Skandinaviassa sitä vanhaa perinnäistapaa, joka kehoittaa runottaria vaikenemaan aseiden keskellä. Ruotsissa ilmestyi viime talvena m.m. lukuisia kirjallisia essee-kokoelmia sekä myöskin suurempia kirjallishistoriallisia tutkielmia. Jälkimäisten joukossa ansaitsee huomiota Upsalan yliopiston dosentin Martin Lammin suuri Svedenborg-teos, joka lienee luettava kirjallisuushistoriaan kuuluvaksi, mutta joka samalla sivuaa kaikkia rajatieteitä aina teologiaan ja psykiatriaan saakka. Tämä oppinut, hiukan raskaasti luettava kirja omituisesta ruotsalaisesta luonnontieteilijästä, teosoofista ja henkiennäkijästä 1700-luvulta, antaa verraten suppealla tilalla elävän kuvan Svedenborgin opeista ja niiden kehityksestä ja voinee sitä sentähden suositella niille, ehkei aivan harvoille, jotka eivät tunne rohkeutta eivätkä tarvetta käydä Svedenborgin latinan kimppuun. Ei sovi nim. unohtaa, että Svedenborgin teokset, julkaisemattomia käsikirjoituksia lukuunottamatta, käsittävät sievoiset puolisataa nidettä.

Tunnetuin esitys Svedenborgista lienee Emersonin v. 1849 julkaisema lyhyt tutkielma kokoelmassa "Ihmiskunnan edustajia" (suomeksi 1909). Tässä henkisiä näköaloja aukaisevassa, mutta hiukan papillisen kaunopuheisessa teoksessa asettaa amerikkalainen filosoofi Svedenborgin tavallaan kunniasijalle, ihmiskunnan suurimpien joukkoon: Platonin, Shakespearen, Goethen, Napoleonin ja Montaignen rinnalle. Svedenborgille antaa Emerson määräyssanan "mystikko" samassa mielessä kuin hän antaa Platonille määräyssanan "filosoofi". Eroa filosoofin ja mystikon välillä kuvaa Emerson erään arabialaisen tarinan avulla, missä edellinen sanoo: "kaiken minkä hän näkee, tiedän minä" ja jälkimäinen: "kaiken minkä hän tietää, näen minä". Emersonille on Svedenborg viimeinen kirkkoisä, "jolla todennäköisesti ei enää ole seuraajaa", hän tuo luonnon seurakuntaan ja antaa sanalle uuden sisällön ja tehon. Ja vaikka Emerson ei suinkaan kannata Svedenborgin jumaluusopillisia järjestelmiä — hän käy vastoin tapaansa suorastaan ivalliseksi niitä kosketellessaan — katsoo hän hänen tälläkin alalla tehneen ihmiskunnalle palveluksia. Vielä kunnioittavammin puhuu hän Svedenborgin näkijäkyvystä anatomian, astronomian, kemian ja fysiikan alalla, missä ruotsalainen mystikko on aavistanut paljon sellaista, josta vasta yhdeksännentoista vuosisadan tiede on päässyt selville.