Linnankosken kirjallinen tuotanto oli hänen persoonallisuutensa peilikuva. Me luimme hänen kirjoistaan koko hänen ihmisyytensä, hänen taistelunsa mieskohtaisten eetillisten ihanteiden hyväksi, hänen pyrkimyksensä selvittää itselleen omia ja kansansa elämänkysymyksiä, hänen rajun kamppailunsa usein hiukan vastahakoisten kirjallisten ilmaisukeinojen kanssa — sanalla sanoen, me tapasimme joka sivulla hänen kirjoissaan määrätyn persoonallisuuden, keskittyneen kokonaisuuden, pienoismaailman, joka seurasi omia ratojaan. Sen tähden tunsimme menettäessämme Johannes Linnankosken, kirjailijan, menettäneemme ennen kaikkea persoonallisuuden, ihmisen. Niille, jotka mieskohtaisesti tunsivat Linnankosken, merkitsi hänen poismenonsa varsinkin Vihtori Peltosen menetystä.
Johannes Linnankoski — Vihtori Peltonen!
Kun ajattelen näitä nimiä, joista toinen on julkisen henkilön, toinen yksityisen, en voi olla panematta merkille, että vaikka edellinen on "Ikuisen taistelun" ilmestymisestä lähtien kaikunut korvissani, jälkimäinen siitä huolimatta sanoo minulle enemmän. Selitän tämän itselleni siten, että Linnankoski-Peltosessa persoonallisuus oli suurempi taiteilijaa. Ilmaisukeinot kävivät usein riittämättömiksi sille voimakkaalle siveelliselle tahdolle, jonka kaikki sisällytämme käsitteeseen Johannes Linnankoski. "Ikuisen taistelun", "Simsonin ja Delilan" ja "Pakolaisten" tekijään voi syyllä sovittaa sen usein väärinkäytetyn lauselman, että hän oli siveellisen tahtonsa ja pyrkimystensä suurpiirteisyyden puolesta päätään yläpuolella omia kirjallisia saavutuksiaan.
Linnankoski tuli kirjallisuuteen omia teitään: elämän käytännön kautta. Hän oli mahdollisimman kaukana siitä kirjailijatyypistä, joka koulupenkillä tulee tietoiseksi runollisesta kutsumuksestaan ja jonka kirjallinen esikoinen syntyy kuumeisimpien kehitysvuosien sähköisessä, levottomassa ilmastossa. Linnankoski tuli kansanvalistus- ja sanomalehtityöstä kirjallisuuteen. Kun Johannes Linnankoski v. 1903 "Ikuisella taistelulla" käänsi yleisön huomion uuteen kirjailija-yksilöllisyyteen, oli Vihtori Peltosella jo takanaan pitkä ja monipuolinen päivätyö Uudenmaan suomalaisen kansan herättäjänä. Kielsikö Vihtori Peltonen vanhat jumalansa astuessaan runottaren palvelukseen? Kaukana siitä. Se on huonosti lukenut Linnankosken teoksia, joka ei niissä ole tavannut Vihtori Peltosta. Siirtyminen paikallisesta sanomalehti- ja kansanvalistustyöstä vapaaseen kirjalliseen toimintaan tiesi toiselta puolen sitä, että probleemit olivat syventyneet, muuttuneet mieskohtaisemmiksi, toiselta puolen, että ne vaativat laveampaa kaikupohjaa kuin Porvoon seudun ja Uudenmaan yleisö. Yleisen herätystyön harrastaja antoi tilaa kirjailija-yksilöllisyydelle ja Porvoon ja Uudenmaan sijalle tuli Suomen kansa.
Linnankosken kirjallisesti tuottava kausi muodostui ennenaikaisen kuoleman takia odottamattoman lyhyeksi — se käsittää vain noin kymmenen vuotta eli suunnilleen yhtä paljon kuin Aleksis Kiven. Tämä vuosikymmenen aika — "Ikuisen taistelun" syksystä "Sirpaleiden" kevääseen (1903-1913) — ei varmaankaan ollut kyllin pitkä vakiintuneen arvioinnin syntymiseen Linnankosken tuotannosta. Yhtä yksimielinen kuin kirjallinen arvostelu oli ollut korottaessaan "Ikuisen taistelun" merkkiteokseksi suomalaisessa kirjallisuudessa, yhtä erimielinen se oli hänen myöhempiin kirjoihinsa nähden, kuitenkin "Pakolaisia" ja "Taistelua Heikkilän talosta" lukuunottamatta, jotka molemmat teokset muistaakseni otettiin kiitoksella vastaan joka taholla. Useimmiten sisälsivät moitteet huomautuksia tyylivirheistä, joskus teoksen koko rakennetta koskevista, mutta tavallisesti vain yksityisiin lauseihin kohdistuvista. Linnankosken pateettinen, intomielinen, kirjailijalaatu ei punninnut aina sanojaan kulta-vaa'alla ja hänen lausetyylinsä antoikin usein oikeutettua aihetta yksityiskohtaiseen muotokritiikkiin. Mutta toiselta puolen olen vakuutettu siitä, että tyylitarkastelun tietä ei koskaan päästy eikä päästä Linnankosken ominaisimman, persoonallisimman sanottavan perille. Luonnollisemman tien löydämme varmaan, jos koetamme tarkastaa niitä probleemeja, joita Linnankoski on kirjoissaan käsitellyt.
Linnankoski oli ennen kaikkea moralisti. Kysymys hyvästä ja pahasta kaikkine niine muotoineen, joissa tämä ikuinen ongelma voi esiintyä, oli hänen tuotantonsa ydin. Tämän keskustan ympäri kasvoivat kaikki hänen teoksensa, lainaten aiheita milloin mielikuvituksesta, milloin todellisuudesta, sukeltaen sekä yksilön- että kansansieluun, etsien itselleen draamallisen, eepillisen tai lyyrillisen muodon, esiintyen ikuisesti samana ja aina uutena: sfinksinä, jonka silmistä voi lukea monta vastausta. Yksinkertaisimmassa, niin sanoakseni filosoofisimmassa muodossaan esiintyy tämä siveellinen probleemi Linnankosken esikoisteoksessa.
Ei mikään ole Linnankoskelle kuvaavampaa kuin että hän ensimäiseksi kaunokirjalliseksi aiheekseen valitsi juuri Genesis-kirjan neljännen luvun, murhenäytelmän. Ihmiskunnan ensimäinen veljesmurha tarjosi Linnankoskelle hyvän ja pahan kysymyksen alkuperäisimmässä muodossaan. Mistä on synti tullut maailmaan? Onko edistyksen henki myöskin pahan henki? Onko ihminen oikeassa, kun, hän seuraa sisäistä ääntään, vai onko hän oikeassa silloin, kun hän kieltää itsensä? Onko elämä vain sattuman synkkien voimien leikkikalu vai ohjaavatko sitä määrätyt lait ja onko sillä määrätty tarkoitus? Kysymykset ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta — vastaukset niinikään. Mitä ovat nekään "vastaukset", joita Linnankoski johtelee Kainin ja Aabelin, Aadan ja Sillan kohtaloista, muuta kuin uusia kysymyksiä! Kun Mikael ja Lusifer näytelmän lopussa vakuuttavat toisilleen, että taistelu hyvän ja pahan välillä on iankaikkinen, olemme oikeastaan tulleet takaisin samaan pisteeseen, mistä näytelmän juoni alkaakin. Linnankosken persoonallisimman vastauksen näihin kysymyksiin luulen voitavan parhaiten lukea Kainin vuorosanoista hänen paetessaan korpeen: "Mik' on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu? Lähde, josta sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa, vaan ei koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat repii, piikit pistää — vain juosta, juosta!"
Linnankosken esikoisteos oli aiheeltaan kokonaan yleisinhimillinen. Hänen toinen kirjansa "Laulu tulipunaisesta kukasta" käsitteli yksilö-psykoloogisempaa kysymystä, samalla kun se paikallisuutensa puolesta oli sijoitettu suomalaiseen ympäristöön. "Ikuinen taistelu" oli suurelta osaltaan käsitteellinen, vertauskuvallinen, "Laulu tulipunaisesta kukasta" oli tai tahtoi olla elävästä elämästä lainattu tapaus. Romaanin "tulipunainen kukka" on rakkaus ja sen ydinkysymys Don Juan-probleemi. Olavin syyllisyys on siinä, että hän rakastaa monta naista, hänen sovituksensa on uhrautuvassa työssä (uutisraivauksessa) perheen ja yhteiskunnan hyväksi.
Kolmannessa teoksessa, "Kiroissa", vetää Linnankosken probleemi-runous hänet taasen todellisuudesta sadun ja mielikuvituksen maille. Tekijä kutsuu itse tätä näytelmäänsä "unelmaksi", mutta niinkuin Hamletin hulluudessa voi tässä Linnankosken "unessa" sanoa olevan järjestelmää: kuten tunnettua, ei "Kirot" sisällä enempää eikä vähempää kuin psykoloogisen selityskokeen yhteiskunnallis-valtiollisista riidoistamme n.k. routavuosien aikana. Se paha, jonka juuria Linnankoski tässä kirjassa etsii, sisältyy sanoihin: "kansa, joka ei ole sisältä kokonainen, ei ole ehjä ulkoapäinkään." Tässä kirjassaan esiintyy Linnankoski kiireestä kantapäähän yhteiskunnallisena runoilijana, hänen "merviensä" ja "veeniensä" taistelut muodostavat tavallaan vain kuin runollisen kuvituksen niille sanomalehtikirjoitelmille y.m. suoranaisille kehoitus- ja varoitushuudoille, joilla Linnankoski tulkitsi käsitystään ajan valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa ristiriidoissa. On selvää, että hän tällä näytelmällään tahtoi saada suomalaiset unohtamaan pienet erimielisyydet suuren yhteisen asian vuoksi.
Kautta Linnankosken koko kirjallisen tuotannon, teos teokselta, voimme seurata hänen valppaan, väsymättömän siveellisen mielenkiintonsa jälkiä. "Simsonissa ja Delilassa" risteilee aiheita sekä "Tulipunaisesta kukasta" että "Kiroista". Don Juan-Olavi on naisten perikato, Delila miesten tai oikeastaan miehen, Simsonin, jonka elämäntehtävän (tässä kansallisen) tielle hän tulee. Hienoimpina kulkevat tämän siveellisen probleemi-runouden langat "Pakolaisissa", jossa Linnankoski muun ohella on luonut elävimmän ihmistyyppinsä Juha Uutelan.