Samlade Skrifter.
Kun Gustaf Mattsson kuoli, teki julkinen sana yksimielisesti kunniaa hänen paariensa ääressä. Suomen sanomalehdistön sukkelin kynä oli äkkiä lyöty miehen kädestä, miehen, jolla vielä oli sydän kukkurallaan sanottavaa, jonka elämänhalu ja tiedonjano vielä tuntui palavan täydellä liekillä, miehen, jonka koko julkisuutta ympäröi leveä, joviaalinen esiintymisen ilo, onnellinen tietoisuus siitä, että oli osaltaan vaikuttavana tekijänä päivän elämässä.
"En sommarfärd till de lyckliga öarna", alkuaan julkaistu matkakirjeinä "Nya Pressenissä", sittemmin kirjan muodossa v. 1907, lienee ollut se Mattssonin kirjoitelma-sarjoista, joka ensi kerran kiinnitti häneen yleisemmän huomion myöskin suomenkielisellä taholla. Sen jälkeen kasvoi hänen saavuttamansa kansansuosio vuosi vuodelta, kunnes hän kruunasi sanomalehtitoimintansa "I dag"-koserioilla, joita hän päivä päivältä julkaisi lehdessään "Dagens Tidning" ja jatkoi "Dagens Pressissä", säännöllisesti, ulkomaamatkan aiheuttamaa keskeytystä lukuunottamatta, kuolemaansa saakka. Nämä pienet jutelmat, joissa Mattsson pisaroittain anniskeli monipuolista elämänviisauttaan ja joita hänen lukijakuntansa oli tottunut nauttimaan aamusämpylän tai ilta-teen ohella, ovat meillä tehneet Mattssonista kaikkien sanomalehtikronikoitsijain ihanteen. Ne edustavatkin epäilemättä parhaalta puolelta hänen sanomalehtitoimintaansa: hänen suuri tietomääränsä, hänen nopea muistinsa, hänen leikillisyytensä ja hänen sanallinen taituruutensa, kaikki hänen kykynsä löysivät näissä päiväpakinoissa sen rajattoman liikkumisalan joka suuntaan, minkä ne tuntuivat tarvitsevan. Omistamatta aina varsinaista filosoofista taustaa, olivat nämä koseriat usein hyvinkin keskipakoisine päähänpistoineen ilmaus kehittyneen miehen ja persoonallisuuden tavasta katsoa ja arvostella maailmaa.
Suuren yleisön tietoisuudessa lienee kosöörin käsite jotenkin epämääräinen, ehkä osaksi verhottu aivan mytoloogiseen hämärään. Että hän on jotain sanomalehtimiehen ja kirjailijan väliltä, lienee kansanomaisin käsitys. Tässähän ei suuri yleisö ole aivan väärässä. Viime aikoina on runottarien lukua pyritty lisäämään, enkä tiedä, mitä esteitä olisi olemassa siihen, että koseriakin saisi oman runottarensa. Johtaen alkunsa Ranskan 17:n ja 18:n vuosisadan salongeista, oikeastaan paljon kauempaakin (sillä mitä ovatkaan esim. useat Lukianoksen kirjoitelmat muuta kuin filosoofisia pikkujutelmia!) on koseria nykyaikaisen sanoma- ja aikakauslehdistön mukana tullut suurissa sivistyskeskuksissa päivän tarpeeksi. Se on se kirjallinen muoto, jossa pikamoottorien aikakauden ihminen mieluimmin sallii itselleen tarjota jokapäiväisen sielunravintonsa. Minuutit ovat kalliita, paksut kirjat ovat riippumattoja varten, suurkaupungin ihminen, jonka päivä ja harrastuspiiri on paloiteltu lukemattomiin pienenpieniin osasiin, jonka aivoille kilpailu ja olemisen taistelu panee suunnattomat vaatimukset, hänen on saatava päivän yhteiskunnalliset, kirjalliset, filosoofiset tunnussanat ilman vaivaa, ilman ponnistusta. Kevyt, älykäs sanomalehtikronikoitsija, kosööri, on hänen paras ymmärtäjänsä ja liittolaisensa. Häneltä saa hän mitä hän välttämättä tarvitsee pysyäkseen hetken tasalla ja voidakseen liikkua ihmisten kesken mielessään turvallinen tietoisuus siitä, ettei mitään, joka kuuluu päivän keskeisimpään harrastuspiiriin, ole singonnut hänen ohitseen. Vaatimukset tällaiselle kosöörille ovatkin sen mukaiset. Hänen tulee olla runoilija, sillä hänen täytyy hallita sanaa ja löytää vertauskuvia kaikelle sille, mitä ei voida sanoin tulkita, hänen tulee olla filosoofi, sillä hänen täytyy nähdä pysyvä ja oleellinen hetken pinnallisten ilmiöiden alla, hänen tulee olla lukenut kaikki kirjat ja hänen täytyy tietää kaikki — ja lisäksi tulee hänen olla ihminen, tunteva ja toimiva ihminen, voidakseen kokemustensa ja inhimillisyytensä auktoriteetilla arvostella ilmiöitä ja elämää. Mutta huomaan, että alan kirjoittaa hymniä kosöörille, mikä ei ollut tarkoitus. Ja kuitenkaan en ole vielä maininnut kaikkea, mitä tällaiselta ihanne-kronikoitsijalta on vaadittava. Hänen tulee olla rohkea, niin että hänellä on uskallusta olla johdonmukainen ja jos niin vaaditaan, esiintyä myöskin yleistä mielipidettä vastaan, ja omistaakseen tämän uskalluksen tulee hänen olla riippumaton (henkisesti ja taloudellisesti). Hän on luonnostaan herra, ei palvelija, ja sentähden on onnellista, jos hän on (niinkuin esim. Mattsson oli) johtavassa asemassa siinä lehdessä, mihin hän kirjoittaa.
Olisi turhaa kuvitella, että Gustaf Mattsson olisi ollut ihanne-kosööri kaikessa tässä mielessä. Filosoofi tämän sanan ahtaammassa mielessä hän tuskin oli — ja jos sen myönnämme, olemme jo tinkineet huomattavan osan vaatimuksistamme. Kun lähdemme etsimään varsinaisia suuria kosöörejä, löydämme niitä luonnollisesti ensi sijassa coseur -sanan kotimaasta Ranskasta. Jos Montesquieu olisi kirjoittanut "Persialaiskirjeensä" johonkin aikakautiseen julkaisuun, ei sen lehden toimituksella varmaan olisi ollut syytä valittaa lukijain puutetta — Sainte-Beuve kohosi "Constitutionel"- ja "Moniteur"-lehtiin kirjoittamillaan maanantai-jutelmilla romanttisen koulun vaikutusvaltaisimmaksi arvostelijaksi — ja Rémy de Gourmont, tullakseni kaikkein uusimpaan aikaan, hankki ennen muita älykkäillä koserioillaan "Mercure de France"-aikakauskirjalle sen valitun kirjallisen yleisön. Saksankielisellä sanomalehdistöllä on tuskin ollut nerokkaampaa kronikoitsijaa kuin Heinrich Heine. Nämä ja muut suuret kosöörit ovat osottaneet, että mikään käsiteltävä aihe ei sinänsä ole arvokas tai arvoton, kaikki riippuu siitä, mitä taustaa vastaan se asetetaan. Näennäisesti pienestä ja tilapäisestä voi tällainen sanan fakiiri houkutella esiin salaperäisiä hieroglyyfejä, joiden selittämiseen hän yksin omistaa tarvittavan avaimen.
Sanomalehti-juttelijan kaksinaisen tehtävän kasvattaa ja huvittaa oli Mattsson osannut onnellisella tavalla yhdistää. Ehkä hänen ilonpitonsa joskus veivät hänen jutelmansa hiukan tyhjään eikä aina erikoisen sukkelaan leikittelyyn sanoilla. Hänen erinomaisen runsaat sana-vitsinsä laskeutuivat joskus hyvinkin vaatimattomalle tasolle. Mutta joskin Mattsson otti tehtävänsä sanomalehtijuttelijana usein enemmän huvittamisen kannalta, toisinaan kenties ajatellen tässä suhteessa liiaksi naislukijoitaan, jotka epäilemättä muodostivat hänen kaikkein uskollisimman yleisönsä, astui kuitenkin hänen persoonallinen sanottavansa siksi selvästi esiin hänen kirjoitelmistaan, että ilman vaivaa voimme niistä lukea hänen harrastustensa suuntaa, hänen ihanteitaan ja hänen "opetuksiaan".
Ensinnäkin saamme tehdä sen huomion, että hänen ihanteensa olivat hyvin kansainvälisiä. Millekään erikois-suomalaiselle ei hän ole koskaan uhrannut, pikemmin on hän aina osottanut meille europpalaisia esikuvia. Luulen, että se tyyppi, joka omisti hänen myötätuntonsa, sisältyy jotenkin tarkkaan siihen, mitä kansainvälisellä kielellä kutsutaan nimellä gentleman. Tällöin ajattelen etupäässä tämän nykyaikaisessa sivistys- ja suurkaupunki-elämässä syntyneen ja kehittyneen tyypin moraalista puolta: sitä täsmällisyyttä, sanansapitäväisyyttä, suoruutta ja itsensä-hillitsemiskykyä, jonka katsotaan kuuluvan tähän valkean rodun viimeiseen miehiseen edustajaan, ritarin ja kavaljeerin jälkeläiseen. Veisi liian pitkälle koettaa näyttää otteilla Mattssonin jutelmista, miten hän tavan takaa laskee ivansekaista leikkiä maanmiehistään, joilla gentlemanni-hyveet eivät yleensä suinkaan vielä ole veressä — kaukana siitä! Mutta kuinka paljon gentlemanni-tyyppiin lieneekin kristallisoitunut nykyaikaista kulttuuria, ei se kuitenkaan luonnollisesti yksistään vastannut Mattssonin ihmisyys-vaatimuksia. Moralistina ja maailmanporvarina piti hän tähän tyyppiin sisältyvien hyveiden esilläpitämistä meillä ja meille terveellisinä.
Mattssonin notkea ja vilkas älyllisyys yhdistyneenä hänen harrastustensa monipuolisuuteen aukaisi hänen lukijalleen kulttuurinäköaloja, jotka eivät suinkaan enää mahdu yksistään gentlemannin käsitteeseen. (Gentlemannilla ei ole mitään velvollisuuksia olla älykäs eikä hänellä liioin ole mitään velvollisuuksia ymmärtää kemiaa, tähtitiedettä, runoutta, taidetta, yhteiskuntapolitiikkaa j.n.e.) Mattssonin retkeilyt eri tieteiden aloille, joilta hän toi mukanaan vakavampiin kirjoituksiinsa, esim. Arguksessa, usein aivan kosmillisia näköaloja ja pikkujutelmiinsa hauskoja havaintoja ja sukkeluuksia, todistivat harvinaisen monipuolista ja täsmällistä tietämistä. Siinä tyylin keveydessä ja vivahdusrikkaudessa, jolla hän esitti tieteellisiä jutelmiaan, sivuuttaa hän tunnetun ruotsalaisen luonnontieteilijän ja sanomalehtimiehen Bengt Lidforssin, jota hän jossain määrin muistuttaa. Jos tahtoo etsiä ruotsinmaalaisesta sanomalehdistöstä jotakin vastaavaisuutta sille, mitä Mattsson oli Suomessa noin puolen vuosikymmenen aikana muoto- ja kielitaiturina julkisen sanan palveluksessa, saa luullakseni mennä takaisin aina Daliniin ja hänen Argukseensa saakka.
Mattssonissa oli paljon synnynnäistä esteetikkoa. Se ei ilmennyt ainoastaan hänen tyylitajussaan, vaan myöskin hänen sivistys-sympatioissaan. Hänen mielenkiintonsa piiriin mahtui paljon näennäisesti pinnallista, hän saattoi pitää pieniä enemmän tai vähemmän naamioituja luentoja seuratavoista, esiintymisestä julkisilla paikoilla, puvuista ja epäkauniista puheenparsista. Hänellä oli suuri kunnioitus myöskin kulttuurin ulkonaisia ilmenemismuotoja kohtaan, joita nuori sivistys usein vain vastahakoisesti ja hitaasti omistaa. Luulen, että hän olisi koko sydämestään yhtynyt Voltairen verrattomaan, mutta vaikeasti käännettävään lauselmaan: " Le super-flu — chose très nécessaire! " (Ylellinen: tuiki tärkeä asia!) Tällainen mielenlaatuhan on kulttuuria kannattava mitä suurimmassa määrässä. Kaikki se mikä ahtaan porvarillisen käsityksen mukaan kuuluu ylellisyyteen — ja mikä on esim. "ylellisempää" kuin kauniit seuratavat, taide ja kirjallisuus! — löytää tällaisessa mielenlaadussa suojelijan ja löysi nimenomaan juuri Mattssonissa. Vaikkakin hänen arvostelmansa kirjallisissa ja taiteellisissa asioissa useinkin olivat verraten dilettanttisia, kuulti niistäkin aina näkyviin hänen kunnioituksensa esteettistä kulttuuria kohtaan.
Mutta kuinka yleis-europpalaisena, kuinka kulttuurisena ja monipuolisena maailmanmiehenä hän kirjoitelmissaan esiintyikin, eli hänessä kuitenkin syvimmällä luonnonlapsen vaivaton ja terve arvostelukyky. Tämä alkuperäinen suhtautuminen elämän ilmiöihin antoikin ensi sijassa hänen arvosteluilleen niiden tuoreuden ja viehätyksen. Kietoutuneena huumorinsa vaippaan kulki hän kanssaihmistensä kesken, silmät ja korvat avoinna, tehden havaintoja lähimmäistensä hyveistä ja heikkouksista ja kartuttaen alituisesti ihmistuntemuksensa korvaamatonta pääomaa. Hän kehittyi lakkaamatta, hänen "Valituissa kirjoitelmissa" on välimatka ensimäisistä matkakirjeistä viimeisiin sanomalehtijutelmiin sangen suuri. Huomioiden runsaus käy vuosi vuodelta rikkaammaksi ja ilmaisukeinot tulevat täsmällisemmiksi ja sukkelammiksi. Mutta persoonallisuuden ydin pysyy luonnollisesti samana. Kulttuurikerrostumien ja tietomäärien alla elävät humoristin ja luonnonihmisen sympatiat kaikkea sitä kohtaan, mikä on teeskentelemätöntä, suoraa, tervettä ja luonnollista. Kuinka verraton ja kuinka kuvaava onkaan esim. seuraava lauselma Mattssonin viime vuosilta: "Luonto on melkein aina äärimmäisiin saakka ylhäinen. Me ihmiset olemme muodostelleet käsitteen tehdäksemme sen meille mukavammaksi."