Ma isiltäni perinnöksi unten lahjan sain, ma kaksin verroin painon tunnen elon suuren lain ja onnen, jok' ei toisten osaks tulle. Tule armaani mun luokseni, niin täys on sydämein, tule, uskalla en jäädä enää yöhön yksiksein, tule armaani ja kätes anna mulle!
LÄHDETTYÄS
Lähdettyäs, armahani oi, kaikki on niin hiljaiseksi käynyt: ilta varhemmin on hämärtäynyt, myöhemmin on noussut aamun koi.
Niinkö katoatkin elostain
niinkuin kaikki muu, niin menneheksi?
Sieluni miks kauneutesi keksi,
sinut jälleen, jälleen yöhön kadottain?
Kerran, tiedän, helmaan suuren yön sammuu sydämeni, liioin lyönyt — vaan oi näinkö varhain tulee yö nyt, näinkö varhain vaikenitkin, syön?
KADOTETTU
On kuollut äänes kaiku korvissain, on hukkunut se humuun vieraan väen, ja niinkuin sytyttyään sammuu säen on olentos nyt mulle muisto vain.
Sua hain ma kesken kadun kulkijain, mut outoja vain ympärilläin näen ja ohjaamana kohtaloni käden nyt jatkan yksinäistä kulkuain.
Ja katukivet soittaa yöt ja päivät: »sun nuoruutesi hetket taakses jäivät ja aurinkoinen onnes, tou'on työt».
— Sun kiros, kadotettu, tunnen kyllä: kuin ilottomat pilvet kattoin yllä käy ohitseni päivät, vaihtuu yöt.