* * * * *

Bartschin hieno tyylitaito ja eläytymiskyky antaa hänen rokoko-tarinoilleen kokoelmassa "Vom sterbenden Rokoko" v:lta 1909 erikoisen viehätyksensä. Historiallinen aikaväritys tuntuu olleen sitä helpommin tekijän saavutettavissa, kun hän itse koko sisäiseltä laadultaan epäilemättä on hyvin lähellä juuri rokoko-ajan henkeä. Siihen ei yhdistä häntä yksinomaan hänen eroottisuutensa vaan myöskin eräänlainen ilmaisutavan elegantti sirous, jossa hän eroaa saksalaisten virkaveljiensä enemmistöstä. Hänen luonnonhurmaan mieltynyt runottarensa viihtyy Panin ja Silvanuksen valtakunnassa, mutta saattaa kysyä, eikö se olisi sittenkin oikeimmassa ympäristössään jossakin symmetrisessä rokoko-puutarhassa, missä hiekoitetun käytävän päässä, puiden varjossa, häämöittää rakkauden jumaluudelle pyhitetty huvimaja?

Vieläkin suuremman yleisömenestyksen kuin esikoisromaani hankki Bartschille hänen vuonna 1912 julkaisemansa Schubert-romaani "Schwammerl", kertomus nuoren itävaltalaisen säveltäjämestarin viimeisistä puutteen, kieltäymyksen ja luomisilon vuosista Wienissä ja sen ympäristössä. Kirja piirtää erinomaisen viehättävän kuvan tuhlailevasta nuorukais-nerosta eikä poikenne missään oleellisessa kohdassa historiallisesta totuudesta. Tosin ei Bartsch mene erikoisen syvälle — hän ei yritä tunkeutua suuren taiteellisen luomistyön lähteille — mutta hän osaa erinomaisen sattuvasti ja vähillä keinoilla kuvata säveltäjän jokapäiväistä elämää uskollisten ystävien keskellä, epikurolaista elämää, joka ei sulkenut piiristään suuria inspiratsionin täyttämiä hetkiä, silmänräpäyksiä, joille taide on lainannut sammumattoman hohteensa. Enemmän kuin se hiukan liian liikuttava rakkaussuhde kolmeen sisarukseen, jonka Bartsch tekee Schubertin viime vuosien miltei keskeisimmäksi elämykseksi, kiintyy lukija eräihin sivuepisoodeihin. Sellaista on m.m. Schubertin ja Beethovenin kohtaus syystuulessa Wienin ulkolaidalla. Pelkästä kunnioituksesta mestaria kohtaan piiloutuu Schubert lyhtytolpan taakse, ja Beethoven, joka itsekseen puhuen sävelsi syysmyrskyssä "surisi kuin ärsytetty mettinen Schubertin ohi". Mutta titaanin näky inspiroi nuoremman säveltäjän, ja mestarin tietämättä lähtee hän seuraamaan häntä hänen vanavedessään, ja Wienin molemmat suuret säveltäjät kulkevat siten pitkin kaupungin vallituksia ja luovat syysmyrskyn tahtiin!

Eräissä myöhäisemmissä kirjoissaan, m.m. uskonnollisaiheisessa romaanissa "Lukas Rabesam" v:lta 1917 on Bartsch yrittänyt sodan kokemusten painosta laajentaa alaansa ja ottaa myöskin suurimpia elämänkysymyksiä taiteellisen käsittelyn esineeksi. Mutta hän käy tällöin helposti hapuilevaksi ja haaveilevaksi, on kuin se sielunkriisi, jonka hän maanmiestensä kanssa on sodan jälkeen elänyt, olisi ollut liian väkivaltainen ja ehkä myöskin vielä liian lähellä, jotta hän olisi voinut omistaa uudet kokemuksensa elimelliseksi persoonalliseksi omaisuudekseen ja niiden mukaisesti virittää uudelleen runollisen soittimensa. Hän on ikäänkuin oivaltanut, että sellainen optimismin kannattama kuvaus kuin kahdentoista steiermarkilaisen nuorukaisen romaani on tällä hetkellä vailla kotipaikkaoikeutta nykyisessä Itävallassa ja nykyisessä Euroopassa, eikä hän ole tahtonut silti ripustaa lyyraansa puuhun. Mutta hän on epäilemättä liiaksi _ancien regime'_ä voidakseen enää nousta päivän kirjailijain ensimmäisiin riveihin. Hänen ominaisin sävelensä niinkuin niin monen muun hänen mukana, hukkui tykkien paukkeessa Tyrolissa ja Karpaateilla.

Itävallan suurin runoilija Grillparzer on kerran verrannut isänmaataan nuorukaiseksi miehen (Saksan) ja lapsen (Italian) välissä. Tämä entisen Itävallan ikuinen nuorukaismieli sai yhden viimeisistä ilmaisuistaan Rudolf Hans Bartschin romaaneissa ja ennen kaikkea hänen esikoisteoksessaan kahdestatoista steiermarkilaisesta.

HISTORIAN JA RUNOUDEN RAJOILTA.

Walter von Molon suuri Schiller-romaani.

Jokaisella kulttuurikansalla on enemmän tai vähemmän tietoinen tarve nähdä suurissa miehissään edustettuina salaisimmat tahtotendenssinsä, seurata kuin tarun Narkissos kirkastettua peilikuvaansa nerojen ja luovien persoonallisuuksien historiassa. Tämä tarve voi liittyä omahyväiseen kansalliseen itseihannointiin, mutta siinä saattaa myöskin piillä oikeutettu pyrkimys itsetutkisteluun ja moraaliseen etsintään. Kansan suurimpien nimet voivat muuttua syvällisemmin tai pintapuolisemmin käsitetyiksi tunnuslauseiksi, tienviitoiksi korkeampaan henkiseen elämään, kehoitukseksi siveelliseen kilvoitteluun itsensä ja maailman kanssa. Tässä mielessä ovat saksalaiset puolestaan nostaneet kaiken kansan nähtäviin milloin Lutherin, milloin Kantin, milloin Bismarckin, milloin Goethen persoonallisuuden, niinkuin Mooses korvessa nosti vaskikäärmeensä Israelin parannukseksi. Ja samassa tarkoituksessa on eräs nykyhetken saksalaisista kertomakirjailijoista, Walter von Molo, luonut suuren kaksiosaisen Schiller-romaaninsa, teoksen, joka on, ei yksistään yrityksen suurisuuntaisuuden, vaan myöskin kunnioitettavan saavutuksensa puolesta, omiaan asettamaan tekijänsä nimen varsin huomattavalle sijalle niiden tekijänimien joukossa, jotka ajankohtamme hiukan kaaoksellisessa saksalaisessa kirjallisuudessa ansaitsevat tulla muistetuiksi.

Romaanilla nykyishistoriallisesta henkilöstä voi luonnollisesti vain määrätyillä edellytyksillä olla arvonsa ja merkityksensä kriitillisen elämäkerran rinnalla. Nämä edellytykset ovat ainoastaan silloin olemassa, kun kirjailija voi mielikuvituksellaan elävöittää kysymyksessä olevan henkilön kuvaa, tuoda hänet ikäänkuin läheisemmän tarkastusmatkan päähän, silti väärentämättä tai muuttamatta historiallista todenmukaisuutta. Tällainen romaani vaatii tavallista syvempää ihmiskuvauksen taitoa jo senkin takia, että sen kanssa kilpailee varsinainen historiallinen esitys. Lukemattomat avuttomat yritykset tällä alalla voisivat melkein antaa tukea sille käsitykselle, että nykyishistoriallisten henkilöiden tuominen kaunokirjallisen kuvauksen piiriin on poikkeuksetta tuomittu epäonnistumaan, tai voi parhaassa tapauksessa tyydyttää vain vaatimattominta osaa lukijakunnasta. Tarkemmin ajatellen on meillä kuitenkin omassakin kirjallisuudessamme ainakin yksi esimerkki siitä, että historiallinen henkilö voi romaanin tarjoaman kuvauksen puitteissa saada sielullisesti toden ja vaikuttavan ilmaisun, niin, eräissä suhteissa elävämmän ja hienomman kuin mitä kriitillinen elämäkerta voi tarjota: tarkoitan Paavo Ruotsalaisen kuvaa Juhani Ahon "Keväässä ja takatalvessa". Siinä on kertoja tuonut erinomaisen hienolla ja varmalla eläytymis- ja kuvauskyvyllä romaaninsa näyttämölle tunnetun historiallisen henkilön, ilman että kuvauksen esineen voi sanoa kärsineen enempää psykologisessa totuudessa kuin historiallisessa uskottavuudessakaan. Täydellä syyllä sanookin Gunnar Castrén Aho-teoksessaan, että Paavo Ruotsalaisen kuva pysyväisimmin jää mieleen romaanin luettuaan, pysyväisemmin kuin nimellisen päähenkilön Anteron kuva. Sensijaan on Snellmanin henkilöllisyys esitetty samassa romaanissa paljon heikommin, miltei avuttoman kaavamaisesti ja verettömästi. Jos kysymme syytä siihen, miksi Aho edellisessä tapauksessa saavutti tarkoituksensa, mutta epäonnistui jälkimmäisessä tapauksessa, niin ei selitys ole kaukana. Hänelle oli helppoa syventyä Paavo Ruotsalaisen, savolaisen luonnonlapsen elämään ja kesyttömään taiteilijaluonteeseen, saattoipa hän tuntea eräänlaista sukulaisluonteen synnynnäistä myötätuntoakin kotimaakuntansa kansanherättäjää kohtaan, kun sensijaan Snellmanin aktiivinen, älyllisesti hallittu, määrätietoinen kulttuuripersoonallisuus oli ja jäi hänelle vieraaksi. Juhani Ahon romaani tarjoaa siten kuvaavan esimerkin niinhyvin niistä edellytyksistä, joiden vallitessa kaunokirjallinen kuvaus tunnetusta henkilöstä voi menestyksellä kilpailla historiallisen esityksen kanssa, kuin myöskin niistä rajoituksista kirjailijakyvyssä, jotka etukäteen tuomitsevat tämänlaatuisen yrityksen epäonnistumaan.

Walter von Molon Schiller-romaanin sisin pyrkimys on kuvata Saksan suurimman draamarunoilijan hahmossa germaanisen hengen taistelua korkeimmista henkisistä arvoista, "titaanikamppailua" ulkonaisia ja sisäisiä vihollisia ja vaaroja vastaan. Teos ilmestyi neljänä niteenä, ensimmäinen maailmansodan aattona ja seuraavat pitemmin väliajoin sotavuosina. Sodan jälkeen, Versailles'n aikoihin, ilmestyi teoksesta kaksiosainen kansanpainos, joka pian saavutti laajan lukijakunnan ja kilpailee tällä hetkellä parhaiden Schiller-elämäkertojen kanssa Saksan suuren idealistisen runoilijan kuvan kirkastamisessa laajojen kansankerrosten tietoisuudessa. Teoksen laadusta luonnollisesti johtuu, että Schillerin runoluomien kirjallinen erittely ja arviointi on kokonaan jätetty tehtävän ulkopuolelle — siinä suhteessa ei romaani pyri kilpailemaan varsinaisten kirjallis-historiallisten esitysten kanssa —, koko mielenkiinto on suunnattu Schillerin kehitystaisteluun, hänen väsymättömään pyrkimykseensä ihmisyyden ja runouden korkeimmille huipuille, "Den Sternen zu", kuten Molon viimeisen niteen nimi kuuluu. Schiller-tutkimuksen keräämää elämäkerrallista ainehistoa on tarkoin ja huolellisesti käytetty ja varsinkin runoilijan kirjeet ovat saaneet lainata niinhyvin arvokkaita pikkupiirteitä kuin psykologista yleisväriä henkilökuvaan. Tämäntapaisen teoksen päämerkitys ei kuitenkaan koskaan voi olla historiallisessa uskollisuudessa (kuinka suuri ansio sekin lienee), vaan tekijän kyvyssä sisältäpäin elävöittää henkilöluomaansa, tehdä se inhimillisesti uskottavaksi ja havainnolliseksi, antaa sille orgaaninen kokonaisuus silloinkin, kun elämäkerralliset todistuskappaleet tarjoavat vain katkelmia ja yksityisiä piirteitä. On itsestään selvää, että tehtävän vaikeus on suorassa suhteessa esitettävän historiallisen henkilön inhimilliseen suuruuteen ja että onnistuminen edellyttää ainakin jonkinlaista henkistä sukulaisuutta kuvattavan luonteen kanssa. Miten on Molo tehtävässään suoriutunut? Saksalainen arvostelu on käynyt jossakin määrin eri suuntiin ja varsinkin on voinut panna merkille, että Schiller-romaanin myöhemmät niteet eivät ole saaneet osakseen samaa tunnustusta kuin varhaisemmat ja nimenomaan ensi nide. Romaanilla on kyllä heikkoutensa — eräs keskeisimmistä on sen tarjoaman Schiller-kuvan yksipuolisuus — mutta suurin piirtein katsoen on sitä mielestäni kuitenkin pidettävä erittäin kauniina saavutuksena, teoksena, jossa tuntee todellisen inspiratsionin läsnäolon. Sillekin, jolla on Schillerin elämäkerroista tuoreessa muistissa runoilijan kuva, tarjoaa Molon teos joukon hienoja havaintoja ja piirteitä ja, mikä vielä merkitsevämpää, yhtenäisen kokonaisnäkemyksen, joka asettaa ilman kaikkea ihannoivaa kaunomaalausta Schillerin inhimillisen suuruuden eteemme. Ja epäilemätöntä on, että Molon romaani paremmin kuin mikään tähänastinen Schiller-teos kykenee kirkastamaan nimenomaan suurelle yleisölle nerokkaan draamarunoilijan olemusta ja hänen valtavan elämäntaistelunsa sisältöä. Se Schiller-ihailu, joka on saanut yhden ensimmäisistä ja kauneimmista ilmaisuistaan englantilaisen Carlyle'n kuvauksessa, on Molon romaanissa usein löytänyt täyspainoisen, vakuuttavan muodon. Me ymmärrämme Molon romaanin luettuamme entistäkin paremmin, kuinka "Tellin" ja "Wallensteinin" runoilija kansansa laajimpien kerrosten keskuudessa on voinut saavuttaa aseman ja kunniasijan itse Goethenkin edellä. Me käsitämme niinikään, miten juuri Schiller kansan koettelemuksen ja hädän aikana on käynyt entistä rakkaammaksi: hänen ylevä runoutensa on tarjonnut pakopaikan ajan myrskyistä ja kansallisesta alennuksesta, samalla kun se on ollut moraalisena kehoituksena ja karaisijana epätoivoa vastaan. Ei olisi ihme, jos maailmansodan kokemukset olisivat valmistaneet Schillerille uuden kunnia-ajan kansansa tietoisuudessa, samoinkuin hänen ensimmäinenkin ylösnousemuksensa kuolleista tapahtui kansan hädän ja vaaran aikana: Napoleonin sotien ja Saksan vapaustaistelun vuosina.