Mitä onkaan elämän ja suven lyhyys, mikä arvo onkaan onnen hymyilyllä, sinuun verrattuna, kuolon kirkas pyhyys, talven uneen uupuneiden kenttäin yllä?
Mitä onkaan onnenunet tähkäpäiden,
kuulaat kaihot katoavain kesäin öissä
verrattuna rauhaan kinosten ja jäiden,
himottomaan loistoon talven tähtivöissä?
Uinuu lakeus kuin lapsi, joka uskossansa
kuolon syvään siunattuhun lepoon vaipuu,
nukkuu sammumisen onni otsallansa,
josta kadonnut on odotus ja kaipuu.
Ah, ei herää talven kylmään aurinkohon
nukkuneiden kenttäin nuori voima,
ah, ei vaihdu turhaan onnen taistelohon
rauha kaiken olevaisen unelmoima!
Katsoo taivaan harhaileviin tähtösihin, kodittomiin kiertäjihin avaruuden, kaipaamatta tuntee olemuksen uumenihin kuolon unettoman levon ihanuuden.
TALVIAAMU
Mikä hiljainen ja suuri onni onkaan huurtehisten puiden unelmoissa, aurinko kun talviaamun koissa katsoo metsän korkehimpaan honkaan!
Autuaasti kaikki metsän henget herää,
pakeneepi Hiisi vuorten lomaan.
Niinkuin luottain onneen ikiomaan
hymyy luonto kohti päivän terää.
Vavahtaen syttyy metsän synkkä syvyys kirkkautehen talviaamun koiton. Loistaa yli metsän, läheisen ja loiton, valon suuri siunaus ja hyvyys.