Markun kädet vapisivat. Veri nousi päähän niin että kohisi. Otti tarjotun pullon ja ryyppäsi, kahdesti, joi pohjaan.
Kuului hyväksymisen huminaa. Suonet alkoivat takoa rauhallisemmin, mutta viina kihosi päähän. Ei yhtään selvää ajatusta saanut enää syntymään. Yksi hämärä häive vain palasi aina uudelleen: hän ei nyt voi mennä kotiin, Kertun luokse, ei voi, ei mitenkään.
* * * * *
Kokous oli loppunut ja miehet, lähteneet kukin haaralleen. Markku loikoi kamarissa sängyn päällä ja muisteli, oliko sanonut itsensä irti osuuskunnasta.
Kaitereen Lassi tuli huoneeseen.
— No, etkö sinä aio lähteäkään? Taisi yhtäkkiä mennä se aine päähäsi. Siinä kun oli seassa pirtua. Jos koettaisit tästä minun pullostani, että voimistuisit.
— Vie pois, en minä… sanoinko minä itseni irti näistä puuhista, sanohan, sanoinko? Jos en sanonut, niin sano sinä heille, etten tule kertaakaan enää.
Markku nousi istumaan sängyn laidalle turtuneena, kasvot pöhöttäen.
— Miksi et tule?
— Etkö sitä käsitä… Kun minä en tahtoisi maistaa, niin täällä ei anneta rauhaa.