— Koko pöljä sentään tuo isäntä, murisi Kantele. Luulin jo vakuutuksen päättyvän, vaan ukolla ei ole nähtävästi mitään muuta harrastusta, kuin että saa vahvasti kuorsata.
Ville oli käynyt talon palvelusväelle puhumassa Honkayhtiön suurista eduista ja kuullut, että Pörjönen, Djefvulsund yhtiön tarkastaja oli käynyt asiamiehineen naapuritalossa ja vakuuttanut siellä palvelijat ja myöskin Kuivalan rengin. Kuulemansa uutisen kertoi hän Kanteleelle, joka tästä vimmastui.
— Mikä pahuuksen Pörjönen se on, joka käy noin vain nenän edestä nappaamassa vakuutukset, ja me saamme nuolla näppiämme. Nähtävästi siitä yhtiöstä koituu meille vaarallinen kilpailija.
— Heillä on syöttinä se työkyvyttömyysvakuutus, tiesi Ville. Tässä
Honkayhtiössä ei taida sitä ollakkaan?
— Se on tarpeeton. Sen nojalla saavat vain kantaa korkeammat vuosimaksut. Voihan se vastaisuudessa tulla meidänkin yhtiöömme, vaan siihen mennessä täytyy nyt Villenkin muistaa leimata se kokonaan keinotteluksi. Ymmärtääkö Ville?
— Kyllä.
— Ja aina pitää muistuttaa vakuutettaville, että Honkayhtiö on vakavaraisin, neuvoi Kantele.
— Samaa ne kuuluu väittävän Riento yhtiönkin miehet, kertoi Ville.
— Jaa, mutta se pitää leimata heti valheeksi. Henkivakuutusasiamiehen täytyy osata tarpeen tullen valehdella ja osata näyttää, että kilpailevan yhtiön mies on pannut omiansa. Hyvän asian edesauttamiseksi on lupa käyttää valhettakin. Ja kansa ei usko vakuutuksen hyviä etuja, jollei niitä tuntuvassa määrässä lisäillä.
— Jaa, myönteli Ville hypistellen nenäliinaansa ja kolistellen veitsiään. Hän ei ollut ennen syönyt samassa pöydässä vakuutusherrojen kanssa, ja nyt kävi se siitä syystä hieman kömpelösti, Siitä huolimatta tunsi hän olevansa onnellinen osoitetusta luottamuksesta ja päätti mielessään tehdä kaiken voitavansa vakuutusaatteen levittämiseksi synkälle saloseudulleen.