— Nämä Jehvelsuntin herrat tuntuvatkin olevan semmoisia kitupiikkiä. On ne piioille tarjoilleet juomarahoja, vaan ei nuo minulle… Ja väkeviä niillä on laukussaan, koskapa ovat yhtämittaa nenä punaisena. Lähtivät tästä jo pois, ja luulin rauhaan pääseväni, vaan pahuusko heidät lienee takaisin lennättänyt. Jos vielä sieltäkin Hameahosta tulee yksi lisää, niin pulassa tässä ollaan.
— Onhan se elämä majatalossa semmoista retuamista, kun on aina kaiken maailman kulkijoita. On toki tässä sattunut kievari taloon, jossa emännällä riittää sitä kärsivällisyyden lahjaa, totesi Kovalaisen eukko odotellen emäntää maitoa mittaamaan.
— Kyllä se kärsivällisyys nyt jo loppuu minulta, paapatti emäntä.
Päivä paistoi lämpimästi talon pihamaalle, jossa Pörjönen makaili selällään kädet pään alla ja katseli miten pääskyset pesäpuuhissaan lentelivät sekä kuunteli toisella korvallaan emännän paapattelua, joka hänen mielestään oli varsin lievää siihen verrattuna, mitä hän oli muutamissa muissa taloissa saanut kuulla.
Emäntä tuli Kovalaisen muijan kanssa porstuan ovelle mennäkseen maitohuoneeseen ja huomasi siinä vasta, että Pörjönen loikoi pihamaalla ja kuunteli hänen torailuaan.
— Herra siunatkoon, kun se on tuossa… enkä yhtään huomannut.
— Jospa se ei kuullutkaan, lohdutteli Kovalaisen muija.
Samassa ajoi kyyti pihaan täyttä karkua, niin että rattaitten pyörät hipoivat Pörjösen koipia, ja rattailta laskeutui hymyilevä herrasmies, joka esitteli itsensä Varsalaksi emännälle ja pyysi huonetta kolmeksi päiväksi.
— No nyt niitä tuli taas yksi lisää, mutisi emäntä mennessään maitohuoneeseen. Mikähän lienee tuokin miehiään vai lieneekö samoja vakuutusherroja kuin entisetkin.
Varsala laski käsilaukkunsa portaille ja huomattuaan Pörjösen virkahti: