Isäntä istui pökertyneenä penkillä, harkiten kaikkia mahdollisia keinoja pelastuakseen, ja samalla sitäkin, kuinka kauan saisi istua putkassa, jos ottaisi uunin nurkasta halon ja sillä pehmitteleisi aviopuoliskonsa ja vakuutusherrojen päitä.
— Nyt se paperi on valmis, ilmoitti Varsala. Isäntä on nyt niin hyvä ja panee nimensä alle.
— En kuuna päivänä minä niin hyväksi tule. Juoksen ennemmin vaikka järveen. Menen vaikka Siperiaan, tenäsi ukko.
— Juokse vain järveen, sitten kun ensin puumerkkisi piirrät, ilakoi emäntä. Sitä välemmin minä saan rahat nostaa tuosta vakuutuksesta.
— Enpäs juoksekaan, kivahti isäntä?
Pekkarisen Eenokki hiipi isännän viereen istumaan ja koetti isäntää sohittaa parhaimmalla taidollaan.
— Älä tule, perhana, niin lähelle, taikka isken kalloosi, niin että… uhkasi isäntä, ja Eenokki katsoi sopivammaksi muuttaa heti olemuksensa isännän lähettyviltä.
Emäntäkin näytti hieman neuvottomalta. Mutta tuhat markkaa oli niin viekoittavan suuri summa. Ja hän saisi sen, kun ukon ketarat keikahtaa, joka tapaus tuntui hänen mielestään olevan jo aivan varma asia, jo lähimmässä tulevaisuudessa uskoi hän sen tapahtuvan. Hän päätti koettaa ystävällisen puheen vaikutusta, ja istuen järkähtämättömältä näyttävän miehensä viereen, virkkoi hän.
— Älä nyt kinaa turhaa tuommoisessa pikkuasiassa. Ennenhän tästä minä kuolen kuitenkin kuin sinä. Lapsille ne rahat jäävät.
— Etpä sinä pahuus kuole, se on varma. On sinussa henki toki paljon lujemmassa kuin minussa, päätteli isäntä. Äläkä tule sinäkään niin lähelle, lisäsi hän silmät vihasta leimuten.