Riennon kokousta jatkettiin ja Tuhkanen tunsi jo olevansa kuin kotonaan. Kuivalan kulmakunnan asiamiehet esittelivät ystävyyttä ja lupasivat auttaa miestä pääsemään hyvään alkuun hankinnassa.
Kokouksen loputtua palasi Tuhkanen omiensa joukkoon, jotka eivät häntä kuitenkaan tunteneet.
— Kukas te olette? kyseli Varsala ja mittaili miestä kiukkuisilla katseillaan kiireestä kantapäähän.
— Olenpahan vain maankiertäjä, joka haluaisin tulla Leimauksen asiamieheksi, virkkoi Tuhkanen naureksien.
— Meillä ei oteta maankiertäjiä asiamiehiksi, sanoi Varsala jyrkästi. —
Menkää matkoihinne.
— Enpä minä, pahuus vie, niin lähdekään, virkkoi Tuhkanen ja kävi istumaan sytytellen savuketta. Vai niin te vakoojianne kohtelette.
— Mitä? sehän on totta tosiaan Tuhkanen, ja minä en tuntenut, ällistyi
Varsala.
— Sinä olet ajanut partasi, virkkoi yksi.
— No voi tuhannen tervat, ihmetteli toinen.
— Täytyyhän hyvän asian eteen uhrata vaikka ainoat housunsa. Tällä kertaa minä uhrasin partani, ja eipä itse Keikaus tuntenut minua.