— Mikä teidän nimenne on? kyseli yhä Keikaus.
Tuhkasen nenä kävi punaiseksi.
— Jokohan tuo ottaa kohta rokinmitat minusta, ajatteli hän, mutta selviytyi kumminkin pian pulasta.
— Romppanen, Aapeli Romppanen on minun nimeni, virkkoi Tuhkanen tekeytyen juhlallisen näköiseksi.
— Vai Aapeli… minunkin nimeni on Aapeli. Me olemmekin kaimakset,
Kyllä me otamme teidät asiamieheksi. Käykää sisään.
Tuhkanen tunsi hieman tukalaksi olonsa, vaikka selviytyikin hyvästi Keikauksesta. Voisiko ehkä joku toinen tuntea hänen alkuperäisen persoonansa. Silloin olisi hän auttamattomasti kiipelissä. Uutta asiamiestä kestittiin ja hänelle toivoteltiin hyvää menestystä, eikä kukaan entisistä tuttavista aavistanut, että Romppasen housuissa kävi vanha Tuhkanen. Keikaus tuli uudelleen hänen kanssaan juttelemaan.
— Saatte nyt vain heti aloittaa hankintatyön siellä kotikylässänne. Siellä on muuan Tuhkanen, joka oli meillä ennen matka-asiamiehenä, vaan joka oli niin kavala, että lyöttäytyi Leimauksen mieheksi. Hän on semmoinen mies, joka nuuskii joka nurkan ja on aina siellä, missä häntä vähimmän tarvittaisiin. Mies teki meille aikoinaan paljon vakuutuksia, ja nyt hän kuuluu niitä peruuttelevan ja vakuuttavan uudelleen Leimauksessa.
— Kyllä tunnen miehen, virkkoi Tuhkanen.
— Eikö olekin hävytön mies, kun kehtaa semmoista peliä harjoittaa.
— On kylläkin, myönsi Tuhkanen ja mietti. — Mitähän tuo sanoisi, jos tietäisi tämän kepposen. Voisi tästä pian löytää itsensä pahasti rusikoituna kadulta. Kutti parahiksi! Muille matka-asiamiehille nostivat palkkaa ja luulivat minun muka juoksevan entisestä. Tuo mies tuossa on aina kehunut, ettei kukaan uskalla tehdä hänelle mitään kolttosia, vaan tässä on nyt poika, joka uskaltaa. Kun tämä tulee tiedoksi, on selkäsauna hyvin mahdollinen, vaan sen kuurin hän on tottunut vakuutusmiehenä hymyillen läpäisemään.