Kerä oli pelkkänä päivänpaisteena.
— Onko isäsi kotona? kysyi hän kumminkin varovaisuuden vuoksi.
— Ei ole. Tulee ehken vasta huomenna kotiin, ilmoitti Maija.
— No voi herran pieksut. Silloinhan meidän sopii, iloitsi Kerä, hän kun pelkäsi joten kuten tulevan ilmi kepposestaan. — Mutta minä olen niin likainen, etten kehtaa sinuunkaan kajota. Minä menen nyt heti paikalla järveen.
Maija säikähti pahanpäiväisesti. Hän luuli sulhasensa suuressa onnessaan kadottaneen järkensä.
— Mitä sinä oikein puhut?
— Niin, niin, uimaan… Antaisit vain pyyhkeen.
— Kun minä luulin, että sinä… minä haen heti paikalla.
Kerä oli saanut maallisen olemuksensa mielestään tyydyttävään kuntoon ja palasi pihaan, jossa Maija odotti jo häntä.
— Tule nyt syömään hyvä… rakas… minä en oikein tiedä miten minä sanoisin. Sinulla on varmaan kauhea nälkä.