— Olen ainakin koettanut… turhaa se on metsän haaskaus.
Antti pakinoi edelleen torpparinsa kanssa. Hänenkin mielestään oli niin monesta asiasta huomautettava ja opastettava miestä, joka aikoi nyt omin neuvoin yrittää pikkutalon miehenä.
Taneli aterioi Askon kanssa kamarissa. Seppää ei vielä kuulunut
Arvolasta.
— Sydäntä lämmittää tuollainen suhde kuin Antin ja Simon, sanoi Taneli.
— Ovat kuin rakkaita veljeksiä.
— Niin tekee. Kun se vain olisi yleisempää. Ei näytä Antti alakuloiselta, vaikka maata menee kolmelle mökkiläiselle ja maa on jo ennastaan pieni.
— Antti kai käsittää, että tulevaisuudessa ei ole yhtään edullista omata suuria maa-aloja, arveli Taneli.
— Niin, ja hän on ollut jo ennenkin sitä mieltä, että kaikkien maata haluavien on saatava omaa maata. Vähillä töillä tässä mekin pääsisimme, jos kaikki tämän alueen maanomistajat olisivat samaa mieltä kuin Antti, sanoi Asko.
Isäntä tuli torpparinsa kanssa kamariin.
— Me on tässä Simon kanssa sovittu, että hän saa maata kaksikymmentäneljä hehtaaria ja maksaa siitä minulle kaikkiaan kaksituhatta markkaa. Simolta jää yksi niitty talon puolelle, mutta hän saa sitä heinättää, kunnes saa uutta viljelysmaata kuntoon palstallaan, selitti isäntä. — Onkohan tähän lautakunnalla mitään sanomista?
— Ei toki muuta kuin kirjan tekoon vain ja harjakaisille, sanoi Asko. —
Rajoista olette kai myöskin sopineet?